22.9.2018

Stressi on myös voimavara

Kun puhutaan stressistä, ensimmäinen mielikuva siitä on usein negatiivinen. Stressi tarkoittaa meille lähinnä epämiellyttäviä tunteita tai tuntemuksia kehossa. Mutta stressi on myös voimavara, joka auttaa selviytymään haasteista. Sopivassa määrin stressi on hyväksi, sillä pieni stressi voi vahvistaa meitä.

Hyvä stressi ja hormeesi

Stressistä voidaan erotella ns. hyvää ja huonoa stressiä sen mukaan, kuinka keho stressiin sopeutuu ja siitä palautuu. Stressi elimistön vireystilana on luonnollinen osa meidän jokaisen arjessa, eikä sinällään huono asia. Stressi muuttuu huonoksi vasta sitten, kun elimistömme ei palaudu siitä riittävästi.

Käytän itse nimitystä hyvä stressi melko vähän, ja yleensä puhun mieluummin vaikka innostuksesta. Hyväkin stressi voi olla kuluttavaa ja kääntyä huonoksi stressiksi, jos siitä ei palaudu. Eli toisin sanoen keho käy silloin kierroksilla liian pitkään.

Stressi voi joskus toimia ns. hormeettisesti, jolloin pieni määrä jotain asia vahvistaa, mutta suuri määrä on haitaksi. Tutkija Elizabeth Blackburnin mukaan stressi voi pieninä määrinä jopa parantaa solujen terveyttä, vaikka suurina määrinä ja pitkittyneenä stressi yleensä kuluttaa kromosomien päissä olevia telomeerejä. Yhtä lailla erilaiset stressaavat tilanteet saattavat kasvattaa henkistä stressinsietokykyä, kun niitä on sopivassa määrin, eikä kuormituksen määrä ja kesto kasva liian suureksi.

Onko stressaava tilanne uhka vai haaste?

Pitkittynyt stressi on yleensä huono asia, mutta ihan aina se ei uhkaa solujen terveyttä. Blackburn on tutkinut muun muassa omaishoitajia, joilla on melkein poikkeuksetta pitkään kestänyttä kroonista stressiä. Hän havaitsi, että osa omaishoitajista kärsi vähemmän stressistä, eikä stressi vaikuttanut heidän telomeeriensa pituuteen.

Selvisi, että tutkittavilla omaishoitajilla oli yhtä lailla kuormittavia tekijöitä arjessaan, mutta he reagoivat stressaaviin tilanteisiin eri tavoin. Osalla syttyi heti klassinen taistele ja pakene -stressireaktio. Toiset taas kokivat stressaavan tilanteen haasteena, jota Blackburn kuvaa termillä käsittele ja lähesty -reaktio. Vain taistele-pakene -stressireaktio oli yhteydessä huonokuntoisiin telomeereihin. Solumme kärsivät siis siitä, että koemme jonkin asian uhkaavana (huolimatta siitä, onko asia todellisuudessa uhka vai ei).

Fysiologinen ero ns. uhkareaktion ja haastereaktion välillä on se, että haastereaktio nostaa veren happipitoisuutta ja laajentaa verisuonia, kun taas uhkareaktio supistaa verisuonia ja valmistaa sietämään kipua. Haastereaktiossa kortisolin eritys myös loppuu nopeammin, kun stressaava tilanne on ohi.

Voisiko ajatus muuttaa kokemusta?

Entä mitä tehdä, jos on sellaista ihmistyyppiä, jonka ensimmäinen reaktio nimenomaan on uhkareaktio?

Kokemusta uhasta ja haasteesta voi osittain muuttaa. Tämä ei tarkoita tietenkään sitä, että esimerkiksi traumaattisissa tai vaikeissa olosuhteissa elänyt voisi noin vain ajatuksen avulla suhtautua stressaaviin tilanteisiin niin, että hänelle ei syntyisi taistele tai pakene -reaktiota.

Kukaan ei koe stressaavia tilanteita ainoastaan uhkaksi tai haasteeksi, vaan kyseessä on aina näiden kahden suhteellisesta osuudesta. Jos pystyy opettelemaan edes joissain tilanteissa kääntämään uhkareaktion haasteeksi, tekee itselleen palveluksen.

Kun seuraavan kerran on stressaavassa tilanteessa, voi itselleen yrittää puhua vaikka näin:

Minulla ei ole mitään hätää. Selviän tästä kyllä.
Kehoni antaa minulle voimavaroja selvitä tilanteesta (sydän lyö kiivaammin, tarkkaavaisuuteni on terävä, adrenaliini antaa voimaa).
Mikä on ensimmäinen pieni konkreettinen askel, jonka voin ottaa?
Keskityn yhteen asiaan kerrallaan.

Edelleen on hyvä muistaa, että vaikka stressaavan tilanteen kokisi haasteena, stressi aktivoi silti sympaattista hermostoa. Eli kuten sanottu, keho tarvitsee palautumista myös haasteeksi koetuista tilanteista ja hyvästä stressistä.

Lue myös:

Kun hoidat kehoasi, hoidat stressiäsi

Miksi keho ei jaksa jatkuvaa stressiä?

Seuraa Stressitohtoria Facebookissa