Irti täydellisyyden ansasta
Olen rehellisesti sanottuna sitä mieltä, että täydellisyys on tylsää eikä sitä kannata tavoitella. Aina on ollut ja tulee olemaan ihmisiä, joilla perfektionismi on alkanut jo lapsuudessa. Tällöin taustalta löytyy perinnöllisten taipumusten lisäksi usein kasvuympäristö, jossa aikuiset ovat osoittaneet myönteistä huomiota ainoastaan silloin, kun lapsi on suoriutunut jostain hyvin. Lapselle on siis muodostunut käsitys, että rakkaus ja välittäminen on ehdollista ja sidottu saavutuksiin. Silloin aikuisena koko ajatusmaailma nojaa siihen, että jos en ylety tiettyihin tavoitteisiin ja odotuksiin, en ole rakastettu ja hyväksytty.
Tämän rinnalle on kuitenkin tullut ihan toisenlaista täydellisyyden tavoittelua, joka on ehkä enemmänkin lähtöisin siitä, mitä silmien eteen avautuu, kun avaa netin. Täydellinen vartalo. Silmiä hivelevän hienosti sisustettu asunto. Viimeisen päälle loihdittu ateria. Kirkkaana loistavat lomakuvat. Onhan näitä kiva katsella. Mutta siinä vaiheessa, jos mieli lähtee vertailemaan näkemäänsä omaan elämään, liikutaan jo vaarallisemmilla vesillä.
Se, inspiroiko kuvat vai aiheuttavatko ne riittämättömyyden tunteita, voi olla veteen piirretty viiva.
Täydellisyyden tavoittelijan yksi ansa on siinä, että omaa elämää verrataan toisten elämään unohtaen, että kenenkään elämä ei ole sosiaalisen median ulkopuolella täydellistä. Maaret Kallio on kirjoittanut osuvasti: On revittävä auki ahdistavaa valheen verhoa, jossa erehdymme luulemaan, että muilla menee aina niin helvetin hyvin. Jokaisella on omat murheensa ja haavansa, mutta harva tuo niitä näytille.
Yhtä lailla täydellistä elämää havitellessa voi yhtäkkiä huomata, että ilo ja nautinto ovat unohtuneet matkasta. Suurin osa ajasta menee tuskaillessa, kuinka pitäisi olla vielä jotain enemmän. Ei tarvitse. Elämän tarkoituksen voi kukin määritellä itselleen, mutta sen ei pitäisi olla kenellekään täydellinen vartalo, koti tai ruoka-annos.
Kun täydellisyyden tavoittelu alkaa lipumaan haitallisen perfektionismin puolelle, se näyttäytyy esimerkiksi näin:
- Viivyttely: Asioita ja tehtäviä hiotaan loputtomiin. Pieniin yksityiskohtiin käytetään suhteettoman paljon aikaan.
- Epäonnistumisen pelko: Asioihin ei uskalleta tarttua, ellei onnistuminen tunnu aivan varmalta. Mikä vain, missä voisi vähänkään epäonnistua, jää tekemättä.
- “Kaikki tai ei mitään” -ajattelu: Tähän kytkeytyy ajatus, että jos asiaa ei voi tehdä täydellisesti, sitä ei tehdä ollenkaan.
Täydellisyyden tavoittelusta ja ahdistavasta vertailusta voi päästä irti tai ainakin sitä voi lievittää. Itsensä arvostamisella, kannustavilla ja rakastavilla ihmisillä ja myötätunnolla pääsee jo pitkälle.
Täydellisyyden kuplaa voi lähteä rikkomaan myös kohtaamalla epätäydellisyyttä. Hankkiutumalla varta vasten tilanteisiin, jossa ei voi suoriutua täydellisesti. Antaa itselleen siedätystä epäonnistumisille, vaikka miniaskelin. Yksi keino on tehdä jotain sellaista, jossa pystyy unohtamaan edes hetkeksi itsensä. Kun ei jatkuvasti tarkkaile itseään tai omaa suoriutumistaan, voi nauttia itse tekemisestä.
Täydellisyyden tavoittelu ei ole sama asia kuin se, että pyrkii tekemään parhaansa. Täydellisyyden tavoittelussa ei ole kyse terveistä saavutuksista ja kasvusta. Täydellisyyden tavoittelu on uskomus, että jos elämme täydellisesti, näytämme täydellisiltä ja toimimme täydellisesti, voimme vähentää tai välttää syyllisyyden, arvostelun ja häpeän tuottaman kivun. Se on suojakilpi. Täydellisyyden tavoittelu on kahdenkymmenen tonnin painoinen suojakilpi, jota raahaamme mukanamme luulleen sen suojaavan meitä, vaikka se tosiasiassa estää meitä etenemästä.
Ote kirjasta Epätäydellisyyden lahjat. Unohda ulkoiset paineet ja ole oma itsesi. Brené Brown