KUN SYÖMINEN JA TREENI AIHEUTTAVAT STRESSIÄ
Ahdistaako omista rutiineista poikkeaminen? Kauhistuttaako tilanteet, joissa omaa ruokavaliota ei pystykään toteuttamaan? Meneekö nuppi aivan solmuun, kun pöpö valtaa, eikä treenille pääse pariin viikkoon? Näistä henkisen puolen asioista on kyselty allekirjoittaneelta ja paljon, ja tänään vähän sohaisen lusikkaani näiden asioiden suuntaan. Haluan ehdottomasti korostaa, että tässä tekstissä en ota kantaa oikeisiin syömishäiriöihin, eikä minulla ole kokemusta näistä.
Mitä enemmän näihin aiheisiin olen blogissani uppoutunut, sitä laajemmin omiin silmiini paljastuu totuus oman mussuttelukuplani ulkopuolelta. Okei okei. Suomessa kärsitään lihavuusepidemiasta. Samaan aikaan kuitenkin on kasvava määrä toista ääripäätä, jossa hyvinvointia ja vähärasvaista kehoa tavoitellaan pahoinvointiin ja uupumukseen asti. Terveellinen ja hyvinvoiva elämäntyyli? You wish. Jos ei nyt ihan syömishäiriöön asti olla monien osalta päästy, niin ainakin ollaan päästy siihen, että syöminen ahdistaa ja treenistä on tullut pakkopuurtamista, josta joustaminen voi pistää vintin aivan umpisolmuun.
Miten tästä kuviosta pääsisi pois? Se tietty on helpommin sanottu kuin tehty, eikä kenellekään tuskin voi sanoa mitään raamattuun iskettyä ratkaisuehdotusta tähän. Jokainen miestä täällä maapallon päästä käpöttelevistä jalkapareista on yksilö, ja omat ajatuskaaviot ja aivosolujen toiminta on muodostunut oman kokemusperänsä pohjalta. Jotain pähkinää voisin kuitenkin tarjota purtavaksi, vaikka mikään psykologi en olekaan.
Ehkä ihan ensimmäiseksi jokaiselle näiden (tai ihan minkä tahansa muidenkin) haasteiden kanssa painivien suosittelisin antamaan itselleen pientä armoa. Jokainen meistä kun on vain ihminen, eikä erityisiä supervoimia ole tuskin kellään. Meistä jokainen kohtaa elämässään kaikenlaista kuraa, välillä ryssii asioista ja jokaisella meillä on myös ne henkiset haasteensa. Se on ihan okei, ja kuuluu elämään. Kun antaa hieman liekaa itselleen, ja pääsee itsensä soimaamisesta irti, voi monikin asia muuttua jo valmiiksi hieman helpommaksi. Ei tarvitse olla täydellinen, vaan saa olla hieman tai enemmänkin rosoinen. Ihan kuten kaikki muutkin, vaikka nämä harvalla ulospäin näkyykään. Häpeää ei siis suotta tarvitse kantaa siitä, että on vain ihminen.
Olen itse saanut erään henkisen valmentajan luennolla ehkä parhaimman vinkin koskaan. Kun alkaa ahdistamaan ja stressaamaan, heitä itsesi sohvalle. Hengitä syvään ja kuuluta mielessäsi, että nyt kaikki ahdistus ja stressi tänne vaan! Antaa tulla vaikka kasapäin, ja tässä meitsi lojuu ottamassa sitä avosylin vastaan. Eli jo ihan se, että ottaa sen takaraivossa surraavan ahdistuksen ja stressin vastaan täyden blokkaamisen ja maton alle lakaisun sijaan, voi jo tehdä ihmeitä. Näin niitä on edes käytännössä mahdollista käsitellä, ja edes pikkuisen helpompi saavuttaa ymmärrystä itsestään. Miksi niitä tuntee? Mikä omaa ajattelua ja käytömallejaan ohjaa?
Kehittyäkseen haluamassaan asiassa on usein jouduttava poistumaan sieltä kuuluisalta mukavuusalueelta ja kokeiltava ottaa rohkeasti askel sinne oi-niin-kaamealle epämukavuusalueelle. Tämä toimii usein myös niin fyysisessä kuin henkisessä harjoittelussa. Tylsästi sanottuna, on siis vain ensin uskallettava koettaa, ja katsoa mitä käy. Yleensä seuraamukset eivät olekaan niin tuhoisia, vaan päinvastoin. Vihdoin, kun uskaltautuu ottamaan pienen loikan pois sieltä vanhojen tapojen ympyrästä, voi huomata, että perskules, tämähän toimii.
Pienillä muutoksilla edeten ja huomaten, ettei homma olekaan niin fataalia ja pienistä jutuista kiinni, voi haalia kokoon lisää rohkeutta ja itseluottamusta siihen, ettei hommat kaadu kokoon, vaikka antaakin vähän liekaa itselleen. Elämä saati syöminen ei tosiaankaan ole niin vakavaa, ja juurikin hiljaa edeten on usein paras tapa edetä kohti tasapainoa, eikä koko hommaa tarvitse saati kannatakaan pistää kerralla uusiksi. Näin pysyy vinttikin muutoksessa mukana, kun on sopivasti prosessoitavaa kerralla. Pieni haukku on helpompi niellä.
Otetaan käytännön esimerkki. Treenaat kuusi kertaa viikossa aivan jäätävällä teholla, ja syömisesi on tarkkaan laskettua. Et uskalla vähentää treenimäärää saati lisätä ruokaa, vaikka tulokset ovat junnanneet jo jonkin aikaa, ja olo on henkisesti ja fyysisesti uupunut. Ruuan lisääminen tai kulutuksen vähentäminen tarkoittaisi päässäsi auttamatta lihomista, joten eihän sitä nyt voi lähteä toteuttamaan. Ajatus rutiinien muokkaamisesta ja enemmän syöminen ahdistaa. No mitä tässä voisi harkita tekevänsä?
Kuppia ei tarvitse keikauttaa kerralla kumoon ja pistää elämää risaiseksi, vaan pienellä siirrollä lähteä totuttelemaan itseään ja etenkin sitä päänuppia siihen, että asioita voisi tehdä toisinkin. Yhden viikoittaisen treenin pois pudottaminen ja pikkusiirrolla ruokavaliota rentouttaen voidaan päästä jo älyttömään hyvään alkuun. Kovasti ahdistuneelle tämä voi olla jo iso loikka parempaan suuntaan. Kun pystyy itse käytännössä toteamaan, että kappas kepposta, eihän tässä kuinkaan käynyt, niin tämä luo itsevarmuutta ja luottoa mahdollisia seuraavia askeleita varten. Tämänkaltaiset muutokset, jotka ennen ovat merkinneet vain manaatiksi muuttumista, eivät tuhonneetkaan yhtään mitään, vain loppupeleissä toivatkin erittäin positiivisen lopputuleman, saavat innostumaan.
Usein nämä siirrot, joita eniten pelätään, tuovatkin juuri päinvastaisen tuloksen. Liiallisen treenimäärän vähentäminen ja sapuskamäärien nostaminen vähänkään järkevämmille sfääreille käynnistääkin jumittuneen aineenvaihdunnan ja väsähtäneen kropan. Kroppa lähtee muokkautumaan silmissä, lihaspaineet kasvavat kun hiilaria löytyy enemmän koneesta, pihvi alkaa pyöristyä ja kroppa ihan tiivistyy silmissä. Treenitehot kasvavat, tulokset paranevat, palautuminen tehostuu, treenimotivaatio nousee uusiin sfääreihin sekä potkua ja intoa alkaa löytymään arjestakin kummasti enemmän. Enää ei kiukutella poikaystävällekään ja flunssakierrekin selätetään. Trust me, näitä on meinaan nähty, eikä ihan vain yhtä kertaa. 😀
Itsensä hyväksyminen vikoine kaikkineen voi olla aika terapeuttinen tilanne, eikä kenenkään tarvitse oikeasti olla täydellinen tai edes pyrkiä siihen. Jokaisella meistä on omat pienet (tai isotkin) vikamme, joten turha siitä on itseään läksyttää. Hyväksy siis rohkeasti se, että on ihan okei, jos kuppi menisikin välillä nurin. Kokeile rohkeasti astua myös sinne epämukavuusaluelle, ja ota ne epämiellyttävät tunteet avosylin vastaan. Kaiken ei tarvitse mennä nappiin heti ykkösellä, mutta jokaisesta pienestäkin siirrosta saa ja kuuluukin olla ylpeä sekä repiä sitä iloa irti. Pienistä puroista kasvaa helposti iso virta, joten nyt ripaus rohkeutta, uteliaisuutta ja positiviista itsepuhelua kehiin, niin kyllä se kuules siitä. Ja muista, että sinäkin olet vain ihminen. <3
Rohkeaa viikonvaihdetta joka kupoliin!
Vilkaise myös:
Miten päästä eroon kitukaloreista ja säästöliekistä?
& Jos te kiinteytymistä tavoittelevat naiset vain söisitte
Edellinen juttuni:
Mitä päälle? 9 x täydellinen neule
♥ SEURAA MINUA ♥
YouTube // Bloglovin // Facebook // Instagram
Snapchat: piiapajunen
Kiitos tästä!
🙏❤️
Pus! <3
Itse olen kärsinyt nuorempana syömishäiriöistä, mutta nyt tuntuu, että joudun miettimään ruokaa liikaa vähän toisenlaisesta syystä. En tiedä voiko tämä olla muka joku psykologinen juttu, vai mistä lie johtuu. Eli syön paljon ns. perusruokaa, joskus puhtaasti kanaa ja riisiä, joskus taas kotoisia lihapullia ja perunamuussia. Jos tarjolla on tällaista ns. perussafkaa, niin no problem. Mutta jos tarjolla onkin jotain todella rasvaista ruokaa tai herkkuja, niin vaikka tiedän toki, ettei niiden syöminen aina välillä lihota, niin jotenkin mun kroppa tuntuu sekoavan niistä. Verensokeri lähtee heittelehtimään tai rupeaa turvottamaan tai iskee jäätävä väsymys tms. Ei yksinkertaisesti siis jää hyvä fiilis! Siksi ahdistun nykyään tilanteissa, joissa on painostusta vetää jotain mättöä yhtäkkiä vaikka kesken työpäivän, kun muut eivät vain tajua, että a) mulle tulee huono olo jos syö tuolla tavalla b) mun ei välttämättä vaan oikeasti tee mieli syödä noin. Eli jos kieltäydyn kauniisti jonkun tarjoamasta suklaapalasta, niin se ei tarkoita, että pelkäisin lihovani sen syömisestä muodottomaksi..
Herkuttelen kyllä satunnaisesti, mutta nykyään edes harvemmin tekee mieli herkkuja ja niiden syöntiä joutuu tosiaan “aikatauluttamaan”, eikä voi vetää namia kesken päivän, mikäli haluaa pysyä “toimintakykyisenä”. Mutta tosiaan en voisi kuvitella esimerkiksi syöväni suklaata, jos tiedän, että seuraavana päivänä olen menossa ulos syömään mättöä, sillä yhden herkuttelhetken jälkeen ei moneen päivään tee mieli. Toisaalta hyvä.
Olen kyllä ruvennut miettimään huolestuneena, että tuleeko minusta kuitenkin joskus lihava. Kun katsoo ympärilleen, niin tuntuu, että ihmiset ovat joko jakautuneet jonkin asteisesta lihavuudesta kärsiviin ja sitten niihin, jotka kyttäävät “jokaista suupalaa” joko jonkun fitneksen tai sitten vaan lihomisen pelon vuoksi. Eli että “tavallisia” hoikkia ihmisiä ei enää juurikaan näe. Sen takia mietityttää, että jos syö “rennosti”, eli kuten esim. alussa itseäni kuvailin, niin jonain päivänä kuitenkin huomaakin olevansa pulska, varsinkin kun itse olen aika suuren ruokahalun omaava 😀
Siis itseasiassa ymmärrän sua täysin tossa “shaissen popsimisen dilemmassa”, koska syy siihen, että miksi sitä ei usein kiinnosta syödä on mullakin juurikin se, että siitä tulee fyysisesti monesti ihan karmea fiilis ja puhti katoaa eikä ihan oikeasti tee mieli. Tosin perjantai-iltaisin pieni väsyttävä meininki sohvalla ei haittakaan, mutta juurikin keskellä arkea ei ihan hirveästi nappaa. 😀 Normi kotiruoka mulle usein maistuukin, mutta mättösetit eivät ole jotenkin enää mun juttu, paitsi juhlapäivinä
Ja oon vielä kaiken kukkuraksi miettinyt paljon tuota samaa ihmisten jakautumisessa niihin ääripäihin, eli aika samoja ajatuksia täälläkin päin liikkuu. Mutta itse ajattelen kuitenkin niin, että kyllähän sen huomaa, jos pakka alkaa itsellä leviämään vähän liikaakin. Jos on vähän perillä omasta hyvinvoinnistaan, niin ei sitä kukaan herää yhtenä päivänä huomaten, että nyt on 20 kiloa tullut lisää vyötärölle. Elämähän on muutenkin jatkuvaa tasapainon hakemista vähän kaikessa, eli sekin on musta ihan tasapainoista elämää, että välillä on vaa’alla muutaman kilon enemmän, jos nyt ei puhuta mistään kymmenien kilojen jojodieeteistä. 🙂