Toivo on ajattelutapa

Olen ollut jo kauan kiinnostunut siitä, kuinka jotkut vastoinkäymisiä kohdanneet ihmiset selviävät koettelemuksistaan. Se että ihmiset ovat selvinneet aivan järkyttävistä olosuhteista on jo itsessään ihme ja osoitus inhimillisestä voimasta. Ällistystä lisää se, että toiset kasvavat henkisesti vahvemmiksi vastoinkäymisen jälkeen. Selviytymistarinoiden ytimessä on likipitäen aina eräs yhdistävä tekijä: Toivo.

Vastoinkäymisten kääntämistä voitoksi kutsutaan psykologiassa termillä post-traumaattinen kasvu. Positiivisen psykologian tutkijat ovat löytäneet jotain osviittaa siitä, mikä voi edistää vastoinkäymisen jälkeistä kasvua:

Mitä toiveikkaammin pystyy vastoinkäymisen sattuessa katsomaan tulevaisuuteen ja näkemään siellä avoimia omia ja kuljettavia polkuja, sitä todennäköisemmin selviytyy paremmin.

Positiivisen psykologian pioneerin C.R. Snyderin mukaan toivo ei ole tunne, vaan pikemminkin ajattelutapa. Tämä ajattelutapa syntyy tavoitteiden asettamisesta, sinnikkyydestä ja uskosta omaan itseensä:

1. Asetamme itsellemme realistisen tavoitteen. Vaikean tilanteen ollessa päällä tavoite voi olla vaikka kuinka pieni. Todella vaikeina aikoina ajatus, että selviydyn tästä hetkestä tai tästä päivästä, voi jo olla tarpeeksi iso tavoite.

2. Pohdimme, millä konkreettisilla keinoilla pääsemme kohti tavoitetta.  Tavoite on silloin pilkottu tarpeeksi pieniin osiin, kun sen eteen voi alkaa tehdä töitä välittömästi. Vaikka tekeminen tuntuisi kuinka pieneltä ja mitättömältä tahansa, se edistää tavoitetta ja vie oikeaan suuntaan. Jos epäonnistumme tavoitteessa, yritämme sinnikkäästi uudestaan tai muotoilemme uuden tavoitteen.

3. Uskomme itseemme. Usko omaan itseen ja pystyvyyteensä on toivon ytimessä. Ihmiset ovat selvinneet uskomattomista tilanteista, koska he ovat säilyttäneet uskonsa selviytyä. Jos aiemmin on selviytynyt vaikeista tilanteista, voi niiden muistelemisesta saada voimaa: Selvisin silloinkin, pääsen jaloilleni myös tämän jälkeen. Uskoa itseen lisää onnistumisen kokemukset. Jotta saisi onnistumisen kokemuksia, tavoitteen tulee olla pilkottu tarpeeksi pieniin, saavutettaviin osiin.

Post-traumaattista kasvua tutkineet ovat löytäneet joitain muitakin yhdistäviä tekijöitä toivon lisäksi. Näitä ovat mm. henkisyys, sosiaalinen tuki ja vastoinkäymisen hyväksyminen.

Henkisyyden tunne voi syntyä esimerkiksi tarkoituksen tunteesta, jota taas ruokkii se, että saa olla avuksi. Ihmisellä on tarve ja halu olla hyödyksi yhteisölleen, oli se sitten kuinka pieni tai suuri yhteisö tahansa.

Toisten ihmisten tuki taas on erityisen tärkeässä asemassa silloin, kun itse on pahimmassa kuopassa. Apua ja tukea kannattaa pyytää rohkeasti, vaikka se tuntuisi vaikealta. Vertaistuella taas on usein todella suuri voima.

Vastoinkäymisten hyväksyminen ei ole helppoa eikä sen tarvitse tapahtua hetkessä. Hyväksyminen antaa kuitenkin pohjan kasvulle ja uuden rakentamiselle.

Lotta Uusitalo-Malmivaara ja Kaisa Vuorinen kirjoittavat kirjassaan Huomaa hyvä! toivosta näin:

Toiveikkuus on uskoa merkitykselliseen tulevaisuuteen, jonka toteutumiseen voi vaikuttaa omalla toiminnalla. Toiveikkuus on kykyä nähdä erilaisia reittejä, jotka vievät kohti itselle asetettuja tavoitteita. Optimismi on toiveikkuuden lähisukulainen, joka kehottaa katsomaan kukoistuksen horisontteihin silloinkin, kun taivas on musta.

Toivo ei siis ole jotain epämääräistä unelmointia, vaan asenne ja ajattelutapa. Jos olemme oppineet kielteisen selitystyylin (ei onnistu kuitenkaan, turha edes yrittää), aivojen hermoratoihin on poljettava useaan kertaan toisenlainen polku. Toivon polku, jonka päässä näkyy aina pilkahdus valoa ja jota kohti haluamme sinnikkäästi kulkea. Ei, se ei onnistu välttämättä hetkessä. Mutta se on täysin mahdollista.

Kuva: James Douglas