Karista turha stressi niskastasi, vanhempi!
Niin paljon iloa kuin lapsi elämään tuokin, harmailta hiuksilta ei ole vältytty. Se vanhempi, joka ei ole koskaan tuntenut syyllisyyttä ja häpeää tai ahdistunut vaatimusten viidakossa, on ihmeellisyys. Näihin tunteisiin voi kuitenkin suhtautua eri tavoin. Ne eivät aina ole pahasta, vaan kertovat ehkä jotain meistä itsestämme. Jos oikein hyvin käy, kasvamme näiden tunteiden saattelemana taas pykälän viisaammiksi.
Syyllisyyttä ja häpeää?
Syyllisyys on siitä hyvä tunne, että usein se kertoo meille, että olisimme voineet toimia toisin. Vanhempi, joka ei ikinä tunne syyllisyyttä mistään, saa ainakin minun niskakarvat kohoamaan kauhusta. Emme ole täydellisiä, ja syyllinen olo johdattelee meitä parhaimmassa tapauksessa korjaamaan toimintaamme seuraavaa kertaa varten.
On tilanteita joissa huomaat, että sammakko on sujahtanut suusta niin vikkelään, että sitä ei pysäytä enää mikään. Voi itku mitä tuli lapselle sanottua. Morkkis mätkähtää vasten kasvoja välittömästi. Hävettää. Ainoaksi keinoksi jää pyytää nöyrästi ja vilpittömästi anteeksi ja selittää, miksi äiti vähän hermostui.
On tehtyjä valintoja ja tekemättömiä tekoja, jotka voivat kaihertaa mielessä. Osaisin itsekin luetella asioita, joita tekisin vanhempana toisin. Mutta mennyttä ei saa takaisin, eikä siinä piehtaroiminen auta ketään. Syyllisyyden taakkaa voi vähentää jälkeenpäin anteeksipyynnöillä ja asioista puhumalla. Kun tunnet syyllisyyttä jostain, ota opiksesi seuraavaan kertaan, pyydä anteeksi jos on jotain anteeksipyydettävää, ja selitä lapselle miksi toimit niinkuin toimit.
Vauva itkee bussissa, taapero saa klassiset räkäraivarit kaupassa, eskari-ikäinen kailottaa kurkku karheana, että äiti älä lyö, kun käsi on hipaissut vahingossa nassikan naamaa. Olen kokenut kaikki edellä mainitut, ehkä sinäkin. Älä turhaan tunne häpeää. Juuri tällaista on elämä lasten kanssa, ja suuri osa aikuisista tietää sen myös. Tai sitten ei. Joka tapauksessa, pidä pää kylmänä, mieli rauhallisena ja hengitä syvään. Jokainen kohtaus menee aikanaan ohi.
Ahdistusta vertailusta ja vaatimuksista?
Lapsen pitäisi osata sitä ja tätä, sen ja sen ikäisenä. Vauvapalstat tursuavat tekstejä, joissa lasten taitoja ja kehitystä käydään läpi ja vertaillaan. Tiedän, koska olen itsekin selannut joskus palstoja silmät pyöreinä pojan päiväuniaikoina. Mutta kun. Lapset kehittyvät omaa vauhtiaan. Vaikka naapurin Jaska osaisi kävellä puolivuotiaana ja Terttu puhua heti jalkeille päästyään, se ei tarkoita mitään sinun lapsesi kohdalla. Neuvolajärjestelmämme pitää kyllä huolen siitä, että oikeasti huolestuttaviin kehityskaariin puututaan. Vertailun oman ja toisten lapsien välillä voi siis jättää sikseen. Siitä ei ole mitään hyötyä, vaan useimmiten pelkästään turhaa harmia.
Paine ja vaade lapsen harrastamiseen voi tuntua kuin tonnin tunkki harteilla. Nappula pitäisi saada heti kolmevuotiaana kehittävän toiminnan pariin. Ei pidä. Lapsi ei mene pilalle eikä tulevaisuus tärväänny, vaikka hän ei osallistuisi ohjattuun harrastukseen. Harrastuksia kannattaa sen sijaan miettiä sopivassa suhteessa niin, että lapselle jää aikaa vapaaseen leikkiin, rauhoittumiseen ja vanhempien kanssa olemiseen. Harrastaa voi myös vanhemman kanssa eikä harrastuksen aina tarvitse olla niin kovin tavoitteellista. Pienten lasten kohdalla harrastusten soisi olevan enemmänkin leikkiä, jota ei ole raamitettu tiukkoihin tavoitteisiin ja aikatauluihin. Kun suhtaudut lapsen harrastamiseen siten, että se voi olla mielekäs lisä lapsen elämään, mutta ei pakollinen toiminta, teet palveluksen sekä itsellesi että lapsellesi.
Vanhempana pärjää, jos on tavalliset hoksottimet ja empatiakykyä. Tärkeintä on osoittaa lapselleen, että on kiinnostunut. Ei ole ihmistä, josta ei olisi hirmuisen tyydyttävää, kun joku on kiinnostunut hänen ajatuksistaan, peloistaan ja toiveistaan. (Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen)
Kuva: Lubomirkin