AKTIIVITREENAAJAT KARMEAN HUONOSSA KUNNOSSA!?

Viikko täyttyy treenistä, mutta kyykkyyn ei pääse ja kroppa kipuilee. Kyykkytangossa liikkuvat sellaiset painot, että heikoimpia huimaa, mutta lattialla istuminen tuottaa silkkaa tuskaa. Portaiden nousu neljänteen kerrokseen saa puuskuttamaan, vaikka suurin osa kultaakin kalliimmasta vapaa-ajasta hujahtaa kuntosalin uumenissa. Miten ihan oikeasti voi olla mahdollista, että kovaa treenaava ja itsestään muka huolta pitävä ihminen pystyy olemaan niin rapakunnossa ja saamaan ruhonsa niin hälyyttävän huonoon jamaan? Ja kaikki tämä huolimatta siitä, että itsestä muka pidetään huolta ja treenataan ahkerasti?
Sitten kun sillä vatsalihastreenilläkin tavoitellaan ensisijaisesti vain näkyvää sikspäkkiä, ja toistoja hakataan kasaan silmät sikkurassa tekniikasta viis. Kunhan tulee ne toistot kasaan, koska treeniohjelma niin määrää. Perillehän se menee, kun tuntee poltetta siellä jossain vatsan seutuvilla, vaikka ne oikeat ja tuiki tarpeelliset tukilihakset keskivartalosta jäävät unohduksiin. Sitten ihmetellään, kun selkää särkee ja kyykkyynkään ei saa lisäpainoja, kun keskivartalosta puuttuu kaikki tuki “muka kovasta vatsatreenistä” huolimatta.

Kehonhuoltokin tuntuu olevan treenaaville ja itsestään huolta pitävillä ihmissieluille vain se pakollinen paha ja täysi turhake, jota ilman kyllä tuntuu selviävän melkoisen pitkällekin. Raskas rauta kyllä liikkuu, vaikka vähän kiristääkin. Toisilla taas lenkkitossu kulkee, vaikka kintut kipuilevat ja ryhmäliikuntatunneilla soija irtoaa ahkeraan, mutta illalla rukoillaan puolisolta hierontaa julmetun jumisen niskan ensiavuksi. Sitten ihmetellään, kun ei päästä enää kyykkyyn ilman jumalattomia kiristyksiä, niskaa särkee ja liikkuvuus on samalla tasolla kuin naapurin vanhuksella. Niinkun oikeasti haloo?! Ei se keho kestä kaikkea!
Hyvässä kunnossa oleminen ei välttämättä tarkoita sitä, että näyttää sporttiselta ja vahvalta. Hyvässä kunnossa oleminen ei myöskään tarkoita välttämättä sitä, että pystyy pinkomaan julmetun mittaisia juoksumatkoja tuosta vaan. Lihaksikas ja voimakas ihminen voi puolestaan olla todella jähmeä, toimintakyvytön ja lähellä fyysistä räpsätämispistettä. Pelkkä portaiden nousu voi aiheuttaa aivan tuskallista puuskuttamista ja pollan punoitusta. Järisyttäviä juoksusuorituksia kiskova hoikan urheilullinen kaveri taas voi olla fyysisesti ja henkisesti aivan loppu, ja keho viittä vaille finaalissa, puutostilassa ja nälkiintynyt.

Tässä vain muutama esimerkki, miten se “hyvä kunto” ja “kova urheilija” voi olla todellisuudessa aika huolestuttavassa jamassa. Ja joo kyllähän se liikkumattomuus rappeuttaa ihmiskuntaa vieläkin enemmän, mutta ääripäihin ei myöskään tarvitsisi toisessa suunnassa mennä. Niin helposti meinaan päästään syvälle oravanpyörän syövereihin, jossa keho prakaa vastaan ja junnaa niin pahasti, että joka ikinen venytys ja liikeratojen äärirajat tuntuvat täydeltä tuskalta. Näitä aletaan välttää juurikin sen epämiellyttävyyden takia, jolloin toiminnallisuus suppeutuu entistään.
Tietynlainen monipuolisuus ja peruskunto on mielestäni liikkuvan ihmisen peruspilareita. Kaikkeen ei toki kenenkään tarvitse pystyä, ja välillä olosuhteet vain pakottavat panostamaan tiettyihin asioihin jättäen taas toisille osa-alueille vähän vähemmän resursseja varsinkin, kun puhutaan kilpaurheilusta. Tämähän on ihan luonnollista, mutta ihan retuperälle ei välttämättä kannattaisi itseään päästää perustekijöiden osalta. Liikkuvuus, liikeradat, vetreys ja yleinen hyvinvointi sietäisi olla jokaisella kovaa treenaavalla edes jollain tolalla ympäri vuoden, sillä ne kyllä potkaisevat takaisin omaan nilkkaan ja lujaa jossain vaiheessa. Testattu on meinaan tämä omastakin takaa!
Pahintahan tästä hommasta tekee sen, että ihminen on huikean sopeutuvainen yksilö. Se tottuu ja turtuu moniin eri olosuhteisiin, joista kivut, jähmeys ja toiminnallisuuden puute ovat yksinä esimerkkeinä. Nyky-yhteiskunta on myös rakennettu niin nerokkaan helpoksi ja ergonomiseksi, ettei omaa rajoittuneisuutta edes kovin helposti tahdo huomata. Arjessa kun emme enää tarvitse kovinkaan suurta toiminnallisuutta suoriutuaksemme päivistä, ja sen varjoon voi jäädä monet fyysiset rajoitteet muka kovakuntoisillakin janttereilla. Turha siinä tässä vaiheessa on naureskella toimistojen jähmeille kynäniskoille.

Ja kyllä. Olen itsekin aikoinani herännyt siihen, että muka kovakuntoisena nuorena urheilijanaisena vähänkin hapokkaampi fyysinen meno pisti pollan tulipunaiseksi ja puuskuttamaan. Perustavanlaatuiset rapistuneet liikkuvuustekijät tuikkasivat muka notkean likan liikeradat aivan nolliin, ja piti oikeasti alkaa funtsimaan, että mihin tässä ollaan menossa. Onneksi tästä tajusin herätä, ja eihän se ole koskaan liian myöhäistä aloittaa, oppia ja kehittyä. Vielä on matkaa, mutta suunta on jo pidempään luojan kiitos oikea. Muuten oltaisiin luultavasti jääty matkan varrelle.
Niin se kuitenkin menee, että ihan oikeasti ne peruspilarit täytyisi saada eka kuntoon, jos edes haaveilee pitkäjänteisestä kehityksesta ja selkeistä tuloksista. Eikö olisikin mahtavaa, että se oma keho olisi vetreä, (ainakin melkein) kivuton ja pystyvä monitoimimasiina, joka kykenisi vähän kaikkeen sekä toiseenkin, ja olisi vielä oman erikoitusmisalueensa lyömätön tykki? Tuskin kukaan tällaisesta ruhosta kieltäytyisi. Et varmasti sinäkään. Joten mitä siinä vielä odottelet? Nyt sitä pelisuunnitelmaa rakentamaan, ja tähän tähtäämään. Loppujen lopuksi se ei ihan hirveästi vaivaa vaadi, vaan fiksua suunnitelmaa ja toteutusta. 😉

Kurkkaa myös:
Miten kehittyä loukkaantumisista ja sairasteluista huolimatta?
& Uni & palautuminen – Parempaa unta safkalla!

Edellinen juttuni:
Mies avautuu: Mikä minussa ärsyttää?!

♥  SEURAA MINUA  ♥
Bloglovin // Facebook // Instagram // YouTube
Snapchat: piiapajunen