Enää en treenaisi sairaana

Niitä kaatuu urakalla. Nimittäin ihmisiä flunssan kalseaan syleilyyn. Ja mitä minä, treenifriikki, ensimmäisenä harmittelen, kun päästäni on tullut lyijypallo ja nenä vuotaa? No sitä, kun en pääse hikoilemaan.

Piti oikein googlettaa, onko puolikuntoisena treenaamisessa muutakin vaaroja, kuin sydänlihastulehduksen riski ja ikävät jälkitaudit. Otti nimittäin päähän, kun flunssa kaappasi kropan haltuun, voimat katosivat, eikä lenkeistä ja salitreeneistä voinut kuin haaveilla.

Liikuntalääketieteen erikoislääkäri Pippa Laukka kertoo, että liian aikaisin treenaamaan lähteminen  hidastaa toipumisprosessia, sillä rankka urheilu kuormittaa elimistön puolustusjärjestelmää aiheuttaen notkahduksen sen toiminnassa jopa yhdeksän tuntia kovan treenin jälkeen. Sen seurauksena virus pääsee aktivoitumaan ja parantamaan otettaan kehossa. Ja sitä kautta tauti ja treenitauko voivat edelleen pitkittyä. Ei, sitä en todellakaan halua!

Harjoittelu flunssan aikana ei saa myöskään aikaan lihasten anabolista reaktiota(eli suomeksi niiden kasvamista/vahvistumista) joten toivottu harjoitusvaste jää saavuttamatta. Treenaaminen kipeänä ei siis myöskään kehitä.

Jos jotain hyvää flunssassa on ollut, niin ainakin se, että tulee pakostakin pysähdyttyä. Kun ei pääse liikkumaan, eikä jaksa tehdä mitään ylimääräistä, on vain oltava aloillaan ja levättävä. Olen onneksi oppinut malttamaan, enkä enää harrasta liikuntaa puolikuntoisena. Näin tuli usein nuorempana tehtyä, myönnettäköön. “Sillä se lähtee, millä on tullutkin.”  Enää en lähtisi treenaamaan kipeänä, enkä sitä toivoisi asiakkailtanikaan. Ymmärrän kyllä heitä, joille tauko tekee tiukkaa.

Pysähtyminen tuntuu ajatuksena kammottavalta, koska olen tottunut olemaan liikkeessä suurimman osan valveillaoloajastani. Kun köhä vei voimat, hiljensin tahtia, mutta samalla huomasin alun ärsyyntymisen ja harmituksen. Turhauduin, kun en päässyt lenkille, salille enkä  jaksanut päivittäisiä kävelylenkkejäkään.

Parin päivän jälkeen levottomuus ja kiukku helpottivat, järki voitti ja uskottelin itselleni, että näin on parempi. Minulla on nyt jäänyt aikaa asioille, joiden ohi yleensä touhotan. Kävelyvauhtini on hitaampi: ehdin havaita asioita ympäristössäni, jotka usein jäävät vauhdin ja kiireen takia huomiotta: auringonlasku, naapurin uudet verhot ja vastaantulijan kiva syystakki.

Olen ehtinyt lukemaan lehtiä ja kirjoittamaan blogia. Olen antanut myös aikaa ajatuksilleni ja tunteilleni. Ollut lasten kanssa. Tarkastellut tavoitteitani ja arvojani. Mieleeni tuli , että ehkä tämä flunssani oli kehon keino ilmoittaa, että hiljennä nyt vähän, älä touhota elämääsi ohitse. Kiirettä on nimittäin viime aikoina pitänyt.

Nyt alan jo toipua. Uskon, että treenien pariin pääseminen tuntuu taas tauon jälkeen ihanalta, vaikka aloittaminen paussin jälkeen onkin minulle yleensä hankalaa: tuntuu, että kunto olisi viikossa romahtanut, eikä rauta nouse. Tämä pitääkin paikkansa: infektio ja kuume laskevat kestävyyskuntoa jopa 25 prosenttia viikon vuodelevon aikana. Ei siis ihme, että tauon jälkeen treenit takkuilevat ja tuntuu, siltä, ettei juoksu kulje.

Kehomme on fiksu. Se pitää huolen siitä, että pysähdymme, jos menee liian lujaa. Asiat kannattaa laittaa mittasuhteisiin. Flunssa on ohimenevää, eikä kovin vakavaa(jos malttaa levätä). Kukaan meistä ei myöskään ole korvaamaton ja muutaman päivän työpoissaolo ei kaada kenenkään maailmaa. Oppilaat oppivat ja koneet pyörivät ilman meitäkin. Viikossa ei myöskään liho viittä kiloa, vaikka vain makoilisikin.

Kliseistä, mutta pienikin sairastuminen auttaa taas arvostamaan terveyttä. Ihan kuin kroppa näpäyttäisi, että minua ei komennella tai laiminlyödä.

Ja niin minä taas lupaan sille: pidän Sinusta ekstrahyvää huolta!

Onko teille lukijoille tullut sairaana treenaamisesta joskus komplikaatioita? Itse olen niiltä säästynyt, mutta olisi mielenkiintoista kuulla, jos näin on jollekin käynyt.

<3 Anna

Kuvat meidän eiliseltä kävelylenkiltä, joka tuntui tauon erityisen hyvältä. Teki mieli laittaa pinkki paita se kunniaksi, kun on taas pirteä olo!