Pienet hetket ja teot ovat merkityksellisiä
Makasin hammaslääkärin tuolissa ja jännitin. Kuinka paljon hoito sattuisi? Kuinka kauan operaatio tulisi kestämään? Samassa tunnen, kuinka suuhygienisti ottaa kädestäni kiinni. Tulee turvallinen olo. Mitä vain seuraavien minuuttien aikana tapahtuukaan, en ole yksin. Minua kannatellaan tilanteen läpi.
Tapahtuneesta on jo useita vuosia, enkä edes muista toimenpiteestä juuri mitään. Paitsi tuon äsken kertomani. Pienellä, vaivattomalla eleellä suuhygienisti muutti kokemukseni epämiellyttävästä operaatiosta täysin.
Tarvitsemme toisten inhimillistä lämpöä
Filosofi Esa Saarinen puhuu paljon rinnalla kulkemisesta ja psykoterapeutti Maaret Kallio inhimillisistä kohtaamisista. Siis juuri siitä, että voimme pienillä teoilla ja hetkillä vaikuttaa merkittävästi toisen kokemukseen.
Kun synnymme, tarvitsemme jonkun, joka hoivaa meitä. Kun kasvamme, kaipaamme edelleen rinnalla kulkijaa: puolison, ystävän, työkaverin, tutun. Kun vanhenemme, meitä ruokkii ja hoivaa kohtaamiset, joissa toinen ihminen on aidosti läsnä. Inhimillisen lämmön tarve on meille tärkeää ja se korostuu silloin, kun koemme vaikeita hetkiä tai olemme peloissamme.
Rinnalla kulkeminen ei kuitenkaan ulotu vain vaikeisiin ja jännittäviin hetkiin. Jos muistelemme parhaita muistojamme, mitä niissä on tapahtunut? Usein mieliin jääneissä hyvissä muistoissa olemme jakaneet jonkun hetken tai tilanteen toisen ihmisen kanssa.
Rinnalla kulkemista ja läsnäolon hetkiä
Kuinka helposti voisimme muuttaa jonkun toisen ihmisen kokeman vaikean hetken edes hieman lämpöisemmäksi ja turvallisemmaksi? Uskon, että melko vaivattomasti. Jos vain haluamme ja maltamme pysähtyä hetkeksi, olla läsnä ja kuunnella.
Kuten kirjoituksen alussa olevasta esimerkistä voimme huomata, rinnalla kulkemisen ei tarvitse olla vaikeaa, hankalaa, aikaa vievää. Se voi olla pieni ele tai teko, jolla olemme toisen ihmisen kanssa tilanteessa. Se ei ole neuvomista ja väkisin auttamista, vaan yhteisen hetken ja tunteiden jakamista.
Maaret Kallio kuvaa kirjassaan Inhimillisiä kohtaamisia koskettavasti, kuinka kohtasi omassa vaikeassa elämäntilanteessaan niitä, jotka uskalsivat kulkea rinnalla ja niitä, jotka eivät. Inhimillinen lämpö ei edellytä ihmetekoja, vaan nimenomaan pieniä hetkiä ja todellista halua jakaa toisen tunteet:
He eivät tehneet mitään ihmeellistä, mutta uskalsivat tulla rinnalle, kysyä kuulumisia ja ennen kaikkea kuunnella aitoja vastauksia. Yksi kantoi pusseittain jogurttirusinoita, kun mikään muu ei maistunut. Toinen auttoi hädän hetkellä vain hengittämään hetken kerrallaan. Kolmas jaksoi kuunnella kertomuksia suruista, mutta myös nauraa yhdessä ilosta. Kukaan heistä ei pelännyt pimeää, joka yhdessä ollessa haaleni sävy kerrallaan.
Vaikka hetki olisi pieni ja eleemme mielestämme olematon, emme voi etukäteen tai edes siinä hetkessä päätellä, kuinka paljon se voi merkitä toiselle ihmiselle. Sen takia lämmintä kohtaamista ei kannata ohittaa turhana.
Et voi pinnalta päätellä tai kalkylatiivisesti laskea, milloin panoksesi toisen hyväksi on hänen kannaltaan ratkaiseva vahvistussysäys (Esa Saarinen, Filosofia ja systeemiajattelu -luennot)
Yhtä lailla saadaksemme osaksemme lämpöä joltain toiselta, meidän on uskallettava raottaa suojakuortamme ja antaa toisen nähdä meidät heikkona, peloissamme ja haavoittuvaisena.
