Kun kroppa leviää alle

Takareidet. Nuo ikuiset murheenkryynit, mitä tulee tämän likan urheilu-uraan. Niiden kanssa on tullut rämmittyä aikamoinen matka vuodesta 2008 ja itketty litroittain kyyneleitä niin kivusta, pettymyksestä kuin epätoivosta. Niiden kanssa on kokeiltu lähes kaikkea, ja toivo on ajoittainut nostanut päätään, mutta joka kerta olen vain saanut pettyä karvaasti. 2011 eteenpäin olen lopettanut toivomisen ja rypemisen, ja keskittynyt yksinkertaisesti pelaamaan niillä korteilla mitä käytettävissä on. Kukaan ei ole vielä tänä päivänä saanut yksiselitteistä diagnoosia vaivastani, ja kuvista ei löydy mitään. Olen siis lopettanut jo aika päiviä syyn etsimisen, sillä en enää usko, että syytä tai parannuskeinoa löydetään.

Tarina alkoi siitä, kun joulukuussa 2007 heitin itseni väsyneenä niskoilteni niin että rysähti kesken volttisarjan (onneksi tämä edes tallentui videolle, koska muuten olisi mennyt hukkaan, hah!), mikä näin jälkikäteen tarkastellessa on todennäköisesti aiheuttanut selkärangan iskun myötä jonkun suojareaktion, joka heijastuu alaselän kautta takareisiin. Tammikuussa 2008 oikea takareiteni vetäisi eräänä aamuna bussissa matkalla kouluun totaalikramppiin ja nytkyttelin pari päivää kuin osittaisesti halvaantunut. Diagnoosina revähdys, ja tällöin järkeilin, että nyt voin pistää heikomman vasemman jalan venyvyyden samalle tasolle. Pari viikkoa eteenpäin, ja sama juttu vasurissa.

Diagnoosina edelleen paha revähdys ja kaikennäköisiä fysioterapia- ja hoitomuotoja kokeiltiin parisen vuotta, mutta kaikista seurasi vain entistä pahempaa kipua ja samat krampit sekä tuhansia euroja köykäisempi lompakko (onneksi oli opintolaina sekä vanhemmat). Krampin palautuessa jaloilla pystyi treenaamaan täysin normaalisti, mutta seuraavat päivät käveltiin taas vaappuen pingviininä, kun tavallisen askeleen ottaminen venytti takareittä jo ihan tarpeeksi ja tuntui kuin puukolla olisi viiltänyt.
Pari vuotta jopa tyhmän sitkeänä päästelin menemään, mutta aloin välttämään takareiskoja ärsyttäviä liikkeitä (kaikkea venyttävää), mutta lopulta tilanne oli se, että pelkissä räjähtävistä ponnistuksista tai jopa juoksusta seurasi useiden päivien helvetilliset hermokiskonnat ja tauoton totaalikramppitila.

Molempiin takareisiäini käytiin sitten puukon kanssa ronklaamassa kansainvälisen huippukirurgin toimesta kesällä 2010, kun tämä kertoi jatkuvan tulehdustilan aiheuttaneen takareiden lihaskalvojen paksuuntumisen, jolloin lihas kramppaa kivuliaasti kaikesta ärsykkeestä sen ollessa jatkuvasti ahtautuneena. Leikkauksen luvattiin hoitavan koko ongelman (voi luoja miten onnellinen olin), mutta eihän se kokonaan sitä kuitenkaan ratkaissut, mikä oli aluksi todella kova pala niellä. Takareisien faskiotomia oli kuitenkin täysin tämän arvoinen, sillä tämän jälkeen olen pystynyt kävelemään päivittäin täysin normaalisti ja saatanalliset kramppitilat sekä kivuliat hermotuikkimiset jäivät historiaan. Mikä parasta, niin tavallinen treenaaminen on onnistunut tämän jälkeen täysin, kunhan vain maltoin välttää takareiden venyttämistä.

Edelleenkin takareittä venyttävät staattiset tai dynaamiset liikkeet tekevät kipeää, tai usein kipu tulee vasta seuraavana päivänä kestäen muutaman vuorokauden ajan. Joskus ne ärsyyntyvät helpommin kuin yleensä, mutta kokonaisvaltaisen kehonhuollon ja liikkuvuuden pitäminen visusti matkassa helpottaa näitä vaivoja. Eri puolella kehoa esiintyvät kireystilat tai heikkoudet heijastuvat yllättävällä tavalla muualle kehoon, joten tästä minulla ei ole todellakaan varaa tinkiä, sillä se kostautuu heti.

Perhosvoltit, useat hypyt, hyppyjen alastulot spagaatiin ja lukuisat muut aiemmin luistaneet liikkeet, joista nautin aivan suunnattomasti, ovat jääneet täysin unholaan. Salilla takareisien treenaaminen koostuu melko rajoitetusta repertuaarista, ja mm. kaikenlaiset SJMV-variaatiot, raskaat eristävät liikkeet ja muut vähääkään venyttävät takaosaston liikkeet ovat lukeutuvat täydellisesti no-go-kategoriaan. Monet pakaraliikkeet aiheuttavat myös kipua takareiteen, ja on välillä päivästä kiinni, mitä pystyy tekemään. Jalkatreenit ovat itselläni toisaalta se pienin rajoitteista, sillä ehdottomasti kovin osuma tulee vapaaohjelman puolella.

Spagaatiin sujahdan vain ja ainoastaan kisapäivänä kisalavalla (ammattilaispuolella fitnessissä on pakolliset liikkeet, ja spagu on yksi niistä). Edes käsilläseisontaan en pysty ponnistamaan tavanomaisesti seisoma-asennosta suoralla jalalla, koska takareiteen kohdistuu nopeahko venytys. Tässä kun tätä kirjoitan, niin muistan taas, kuinka hemmetin paljon tämä vamma on rajoittanut uhreiluani ja treenaamistani, mutta toisaalta voin samalla olla ylpeä, kuinka pitkälle olen päässyt kaikesta huolimatta, ja ennen kaikkea kuinka äärimmäisen vähän uhraan tälle paskalle enää ajatustoimintaani (lue: en oikeastaan yhtään, whaat?!?!). Jes, hyvä Piude!

Toisaalta olen myös erittäin kiitollinen takareisieni kohtalosta, sillä se oli yksi merkittävä syy, miksi vapaaohjelmafitnessin pariin päädyin. Kilpacheerleadingin parissa joukkueen kanssa treenatessa ja kisatessa pakolliset liikkeet oli vain pysyttävä suorittamaan vaikka sattuisi, mutta vapaaohjelmafitnessissä (amatööripuolella) pakollisia liikkeitä ei ollut, ja ohjelman sai rakentaa omien liikkeiden ja vahvuuksien varaan, kunhan vain tiettyjä arvosteltavia osa-alueita pystyi ilmentämään. Tämä siis tuntui lähes täydelliseltä ratkaisulta itselleni ja takareisilleni (ja parille muulle silloiselle vaivalle), ja sitähän se tosiaan näin jälkikäteen tarkasteltuna on osoittautunut olemaan. Enää ei tarvinnut väkisin uhrata kroppaansa ja sinnittelemään kivun kanssa. Ei edes hyvän tarkoituksen ja joukkueen puolesta.

Positiivisuudella eteenpäin ja plaa plaa ei paljon kuran osuessa omaan tuulettimeen paljoa lämmitä. Nyt jälkikäteen asian hyväskyttyäni jo aika päiviä sitten voin sanoa saaneeni tästäkin rapakeissistä jotain oppia irti, ja tässä ne tulevat tiivistetysti:

• Luoviminen myös muiden sattuneiden urheiluvammojen kanssa (lähes aina on plan A, B, C ja Ö)
• Lepo, kropan kuuntelu ja kokonaisvaltainen kehonhuolto on saaterin kova juttu
• En ole kuolematon (kaikkea ei tarvitse opetella kantapään kautta)
• Selän notkeuden hankkiminen, kun jaloista sitä ei enää saanut irti
• Etukäteisviisaus on usein parempaa kuin jälkiviisaus
• Päätyminen aivan mielettömään lajivalintaan (pidempi lista mitä tästä olen saanut)

Paskoilla korteillakin voi päästä pitkälle, jos ne vain osaa pelata oikein. Mielestäni niin elämä kuin kilpaurheilu on hyvin pitkälle strategista touhua, ja pelisilmää tulee löytyä, jos haluaa päästä mahdollisimman menestyksekkäästi eteenpäin. Olisin voinut lopettaa urheilun jo aikapäiviä sitten, mutta halusin kokeilla luovia kaikesta huolimatta silti eteenpäin, ja onneksi niin tein. Se on todellakin ollut kaiken sen arvoista, vaikka matka ei ole aina ollut helpoimmasta päästä, mutta toisaalta, onko se meistä kellään.

Voisin keskittää ajatukseni siihen, kuinka pirun monipuolinen ja näyttävä voisin olla vapaaohjelmassani ja kuinka paljon monipuolisemmin voisin muutenkin treenata, jos takareiteni toimisivat normaalisti, mutta mitä sillä saavuttaisin. Nämä ovat realiteettini tällä hetkellä, ja ovat olleet sitä viimeiset kahdeksan vuotta, joten on vain pakon kautta opittu menemään niillä, mihin on voitu vaikuttaa.

Voisin myös hakata edelleen väkisin kipua aiheuttavia liikkeitä, mutta se on jo onneksi opittu kantapään kautta, että sillä ei hankita kuin tervaa ja höyheniä omaan niskaan. Turha itseään on tuhota, kun voi keskittyä kehittämiseen. Tilanne on omassa hallinnassani, eikä ole pahentunut 2010 vuoden leikkauksen tuoman helpotuksen jälkeen enää ollenkaan, kun olen malttanut kuunnella itseäni. Ja perkule, miten pitkälle olen silti päässyt.

Olipas osittain synkeä postaus, mutta Raimo Silakkaa lainatakseni: “Urheilu on kivaa, ja mulla on kotiasiat kunnossa”. 😉

Rauhallista Itsenäisyyspäivän iltaa! ♥

Edellinen juttuni: Kysy, niin mä vastaan!