MITEN OLEN VÄLTTYNYT KEHONKUVAHÄIRIÖILTÄ?

Miten olen välttänyt kehonkuvaongelmat ja ongelmat ruuan suhteen? Miten minusta kasvoi kehoani arvostava ja rakastava nainen? Tätä multa on kyselty ja paljon, ja sen vuoksi olen itsekin vasta hiljalleen herännyt asiaan. Olen alkanut itsekin miettimään, että mikä ohjelmointivirhe itsessäni on, kun en ole koskaan osannut olla pitämättä itsestäni nimenomaan ulkoista habitusta ajatellen? Kun tuntuu olevan nykyään vähän liiankin yleistä olla pitämättä itsestään ja kehostaan, vaikka ei tämä taida mikään uusi ilmiö yhteiskunnassamme kuitenkaan olla.
Miten en ole onnistunut kehittämään häiriintyneitä syömismalleja tai kehonkuvaa? Kroppani kun on ollut kilpaurheilun vuoksi suoraan arvostelun kohteena ja se on kokenut nopeitakin muutoksia sekä toistuvaa jojoilua. Välillä olen ollut “supertikissä” ja välillä taas huomattavasti muhkeampi. Olen jatkuvasti myös somessa esillä, joten eikö viimeistään tässä vaiheessa mene pää solmuun, lihomisen pelko iske tai vähintään ahdistus valtaa alaa kehon ja ulkokuoren suhteen. Mistä tämä oma “kehopositiivisuuteni” kumpuaa?
Toisaalta termi kehopositiivisuus vähän tökkii omassa aivossani. Eikä niin vähääkään. Ei ehkä niinkään siksi, mitä se edustaa tai voisi edustaa, vaan siksi, että se on nyt termi, joka on vähän kaikkien ja jokaisen huulilla. Termi, joka nasahtaa verkkokalvoille jokaisessa naisten lehden kannessa, jokaisen somevaikuttajan kanavissa (check nyt myös minunkin puolesta) ja jopa merkittävissä valtamedioissa. Termissä eikä sen levikissä oli mitään huonoa sinänsä, mutta kaikenlaiset trendit, villitykset ja buumit vain tuntuvat aiheuttavan itsessäni aina jotenkin poistyöntävän fiiliksen oli kyse sitten tuikitärkeästä sekä positiivisesta näkökulmasta tai haitallisesta ja konfliktejä keräävästä asianhaarasta. Mun pää vaan toimii näin, hah.

No otetaanpa askel menneisyyteen ja kurkistetaan mun kroppani historiaan. Pienenä olin hintelä pieni apina. Täysi rääpäle. Yläasteelle päästyäni alkoi naisen muodot (tissit vaan jäi, hah!), urheilun vaikutukset ja geeniperimä päästä valloilleen, ja aika hujauksessa tästä hintelästä kääpiöstä muovautui aika reitevä kääpiö. Pituutta ei siunaantunut silloinkaan, ja kasvoin lähinnä paksuutta. Siinä kun saman pituiset ikätoverini painoivat kymmenen kiloa vähemmän ja painoin enemmän kuin päätä pidemmät joukkuekaverini, niin eihän siinä auttanut todeta, että meitsi on tällainen ja aika siistiä. En mä ole oikeastaan ikinä pohtinut nuorempana(kaan) sitä, että onko kehoni nyt hyvä vai ei. Se on jumaliste minä, ja mihinkä sitä muuttamaan.
Toisaalta myös se esimerkin voima on ollut todella vahva. Katsoin aina ylöspäin yhdeksän vuotta vanhempaa isosiskoani, joka oli myös reitevä ja persevä pirun pippurinen taskuraketti. En nyt tätä ulkoista habitusta sen enempää nuorempana analysoinut, mutta ei ollut ainakaan kovin vaikeaa muovautua peilin edessä samankaltaiseksi kuin oma esikuvansa. Musta oli kiva, kun mulla oli paksut reidet yläasteella ja lukiossa, ja siinä omilla tukeillani ihmettelin, kun siroilla jaloilla siunatut ikätoverit itkivät vieläkin ohuempien reisien perään. Silloin ei ollut fitnessboomeja tai jahdattu pyöreitä pakaroita, vaan hoikka oli pop. Itse silti tykkäsin enemmän sporttisesta kuin pelkästä laihasta.
Monesti kehonkuvan ongelmat tuntuvat heijastuvan syömiseen sekä myös päinvastoin. Olen pohtinut näitä ravintosuhteeseen ja minäkuvan kehittymiseen liittyviä tekijöitä monen urheilijan, valmentajan sekä ravitsemuksen ammattilaisen kanssa. Olen todennut merkittävän tekijän olleen nimenomaan siinä nuoren naisen kasvuympäristössä. Itse olen kokenut saaneeni nuoresta pitäen mitä mahtavinta urheilijan ravintokasvatusta. Ja mitä se oli? Ei mitään ruokaympyröitä tai lautasmallien tuputtamista. Toki niitäkin välillä käytiin läpi, mutta merkittävin tekijä oli mielestäni siellä jatkuvassa asennekasvatuksessa päivittäisessä tekemisessä ja urheilijan arjessa.
Lähes jokainen treeni loppui meillä siihen, että valmentaja kehotti painumaan kotiin ja syömään niin perskuleesti. Napa pullolleen, että jaksaa. Leiripäivissä valmentajat hehkuttivat ruokataukojen lähestyessä naama naantalin aurinkona, että “Oijoi, kohta likat syödään” ja “Voi tsiisus täällä on hyvää ruokaa, joten nyt mä ainakin vedän kaksi “. Leiriviikonlopuissa joukkueella ensimmäinen huoli ja kysymys olikin, että koska syödään ja siistein tyyppi oli oikeasti se, joka santsasi kolmatta kertaa ja jaksoi syödä isoimman annoksen jälkkäriä.

Joukkueen illanviettojen keskeinen teema oli syöminen, jossa mätettiin naamarit täyteen herkkua ja höttöä. Ihanaa! Joko nyyttäriperiaatteella tuotiin safkat, tai sitten kerähtiin kolehti, jossa muutama vastuukulinaristi kävi hankkimassa ostoskärryt ja auton peräkontit notkolleen ruokaa ja herkkuja. Ei silloin tullut mieleenkään, että ruokaa pitäisi tarkkailla tai että ruuassa ja herkuttelussa olisi mitään huonoa. Kaikki kehittyivät ja jaksoivat treenata. Ruoka oli jatkuvan keveästi positiivisella kulmalla meillä esillä ja jatkuvan tasaisella syötöllä. Eräs akrobatiavalmennuksesta vastannut miesvalmentaja myös teki hyvin selväksi (ja jopa pelotteli veikeästi), että jos ei syö ja treenaa kovaa ja tiheään, niin lihakset sulaa pois ja kehitys romahtaa. Uskoin. Ja uskon tähän vieläkin.
En ole koskaan elämässäni laihduttanut. 22-vuotiaana aloin kiristämään itseäni vapaaohjelmafitnessiin lavakuntoon, mutta kaukana se on laihduttamisesta ihan jo mentaliteetin vuoksi. Kilpaurheilu tähtäimenä on visusti eri asia kuin ulkonäön kohentaminen tai painonhallinta terveysmielessä. Pitkän kilpailukauden jälkeen uhosin kikatellen haluavani vain syödä ja syödä ja iskeä 10 kiloa refellistä fläsää siihen riutuneeseen ruhoon. Otinkin todellisuudessa muutaman kilon enemmän, koska lyötiin vetoa, että olisinko saanut 65 kiloa rikki syömällä. En saanut. Jäi vain inasen vajaaksi. Dämn. 😀
Entäs se ulkonäkö? Todella jees! Olen sanonut tämän täällä monesti aiemminkin, mutta tällöin tuhdeimmassa kunnossa ollessani sain eniten kysymyksiä ihan tuntemattomilta ihmisiltä, että mitä urheilulajia oikein harrastan. Ja lopputulos? Seuraavalla kisakaudella vedin pöydän sileäksi heti ensimmäisessä kansainvälisissä kisoissa, nappasin parin viikon sisään kolme kultamitalia kaulaan ja siirryin lajini ammattilaiseksi. Keho toimii, ja se on mulla tärkein. Ei ne ulkoiset pikkuseikat, vaan kokonaisuus.

Ja siis faktahan on se, että on ihan normaalia, että välillä kupolissa tuulee ja päähän pamahtaa typeriä tai hämmentyneitä ajatuksia. En todellakaan voi sanoa, etteikö itselläni olisi välähtänyt hetkellisiä humahduksia, mutta kun ne tunnistaa ja hyväksyy, niin on huomattavasti helpompaa.  Ja onhan mullakin sitten niitä muita henkisiä piruja, mutta ruuan ja oman kropan kanssa itselläni on jollain tavalla helppo olla ollut aina. Kaipa jokaisella on ne omat haasteensa, hah.
Mulla on aina ollut hyvä kehossani. Kaukana se on ollut aina ihanteista tai täydellisistä mittasuhteista, vaikka nykytrendiin tämän hetken urheilun ohessa muovaunut vartaloni tuntuu ilmeisesti osuvan. Ja mulle olisi oikeasti ihan sama vaikkei osuisi, ja kyllähän aina somessa säännöllisin väliajoin joku toteaa minun olevan oksettava ja miehen näköinen hirvitys. Mulla on itselläni hyvä näin, ja arvostan itse itseäni ja fyysistä olomuotoani. En tarvitse tässä asiassa kenenkään muun hyväksyntää kuin itseni.
Ei siis sillä, että olisin pitänyt aina itseäni upeana veistoksena ja kuvankauniina ilmestyksenä. En todellakaan. Olen pitänyt ulkonäköä ja kropan ulkomuotoa lähinnä todella neutraalina asiana. Negatiiviset asiat itsessäni ovat olleet lähinnä tasoa “näh, paska mäihä geenipoolissa” ja parhaimmista puolista olen ottanut kaiken mahdollisen irti. Ehkä tämä on sitä kuuluisaa kehopositiivisuutta.

Aurinkoa viikonlopun odotukseen!

Tsekkaa myös:
Puoli vuotta ilman ruokavaakaa – Miten kävi?
& Kärsinkö minä somen ulkonäköpaineista?

Edellinen juttuni:
Rento & tyylikäs! 4 x college-paita

♥  SEURAA MINUA  ♥
YouTube // Bloglovin // Facebook // Instagram

Postauksen kuvat: Renata Aliraatikainen