HERKUISTA KIELTÄYTYMINEN – OK VAI ONGELMA?

Herkuista kieltäytyminen. Toisille se on helppo pala kakkua ja toisille taas äärimmäisen hankalaa. Osa kokee kuumottavat katseet niskassaan viitatessaan kintaalla pullapitkolle sukulaisten kanssa sumppia hörppiessään, ja joitakin asiasta kehkeytyvä kysely ja tyrkyttäminen alkaa tosissaan puristaa pantaa, sillä ahdistus suupaloista painaa jo muutenkin takaraivoa. Toisia tenttaaminen taas ketuttaa puhtaaksi siksi, koska yksinkertaisesti ei vain tee mieli tai tietää pärjäävänsä jopa paremmin ilman. Ja silti pidetään takakireänä ruokanipona, vaikkei minkään tason ongelmaa olisikaan. Edes kehkeytymässä, sillä ei vain pulla maistu ja that’s it.
Missä vaiheessa on ihan ok kieltäytyä kakkusiivusta työpaikan kahvipöydässä tai skipata pikaruokamäjäys kaveriporukan kanssa? Milloin kuppi on kallistumassa häiriintyneen menon puolelle, ja milloin on kyse ihan vain itsensä ja oman tahtotilansa rehdistä sekä reilusta kuuntelemisesta? Pala voileipäkakkua sukujuhlilla voi jollekin olla aivan ylitsepääsemätön asia, ja yksi suklaakonvehtikin voi aiheuttaa suurta ahdistusta. Toinen taas viettää kekkereitä oikein mielellään pelkkä kahvikupponen kädessä.

Pienet herkut ja sopivalla annostuksella myös mussuttelu ihan olan takaa ei ketään ihmistä tuhoa. Se mikä meidät voi nujertaa, on se, mitä oman pääkoppamme sisässä tapahtuu. Mikä ruokatorvesta alas sujahtaa, ei määritä meitä ihmisenä millään tavalla. Kuolevaiselle (ihan tavoitteellisellekin) ihmiselle on ihan okei maistella Runebergin torttua kerran vuodessa ja perjantaina iskeä lusikkansa lempparijätskiin kiinni. Näistä on myös ihan okei kieltäytyä ilman, että tarvitsisi kenellekään lähteä perustelemaan valintojaan, olivat ne valinnat sitten kestävällä pohjalla tai eivät.
Se, mikä monille myös aiheuttaa harmaita hiuksia, on juurikin tuo yleistäminen. Jokainen, joka kahvipullasta tai lounaan megaburgerimäjäyksestä kohteliaasti kieltäytyy, ei suoraan omaa pirun tiukalle kiristettyä otsapantaa tai edes orastavaa ortoreksiaa saati pitkälle kehittynyttä häiriintynyttä syömiskäyttäytymistä. Joillakin pakki ei välttämättä tykkää pikaruokien rasvatällistä ja haluavat vain välttää varpusparvilla vauhditetun vessarallin. Jotkut pitävät käden pois karkkipussilta ihan vain siksi, että tietävät pärjäävänsä paremmin ilman. Joku skippaa kahvipöydän laskiaispullan, koska haluaa yksinkertaisesti katsella linjojensa perään. Ei siinä kenenkään tarvitsisi joutua selittelemään toimiaan tai katselemaan pyöriviä silmiä.

Itse kyllä tykkään herkutella ja nauttia hyvästä ruuasta. Omat ruokailutottumukset ja safkafilosofiani ovat kokeneet jonkin asteista transformaatiota tässä vuosien varrella ja tälläkin hetkellä huomaan olevan luonnollista muutosta ilmassa. Se on ihan okei, koska kun elämä porskuttaa eteenpäin, pysyy harva meistä täysin muuttumattomana ilman minkään maailman vaikutteita ja sopeutumista eri tilanteisiin tai ympäristöihin. Joskus muutos tulee jämptisti omasta tahdosta ja joskus huomaamatta. Se mikä tässä tärkeäksi pointiksi nousee, että mikä lähtee oikeasti itsestä ja kyvystä ottaa vastaan. Jos muutos tai toteutus ei oikeasti palvele sinua, niin haasteita on usein odotettavissa.
Olen itsekin kieltäytynyt herkuista. Paljon ja usein. Se ei ole ollut itselleni mikään ongelma, sillä oma kilpaurheiluun sidottu lajivalintani on toisinaan vaatinut sitä. Se on todellakin ollut sen arvoista eikä ole aiheuttanut juurikaan harmaita hiuksia. Tällä hetkellä en kuitenkaan kovin helposti sano ei Pyynikin Näkötornin höyryävän tuoreelle munkkirinkilälle (vain Manse-jutut) tai lounastreffeistä sushin äärellä. Tällä hetkellä minun ei tarvitse enkä halua, ja saan makumaailmojen tuomista nautinnoista suurta iloa. Toisinaan saatan silti edelleen tarjoilupöydän äädellä tyytyä pelkkään kahviin ja nappaista vähän suolaista pikkulautaselle skipaten kakut ja puustit. Kun siitä ei tee itse numeroa tai lähde sen enempää selittelemään, niin kukaan ei tähän edes kiinnitä huomiota. Aika helppoa.
Mitä tahansa uutta asiaa omaksuessa mennään yleensä aika tarkasti ohjenuoran mukaan. Se on luonnollista. Kun käteen pamahtaa treeniohjelma ja toisinaan myös ruokavalio, niin siinä halutaan pysyä kiinni ja lujaa. Sekin on ihan fine. Kun suomalainen tekee, niin se tekee kunnolla. Eri asia kuitenkin on, että osataanko tästä elämää merkittävästi määrittävästä menosta tarpeen tullen otettaan höllentää, ja että onko motiivit pohjimmiltaan ihan oikeat. Jos ajurina toimivat pelko, ahdistus ja itsensä määrittäminen, niin ei yleensä olla oikeilla urilla. Myös ympäristön alitajuinen vaikutus voi olla suuri, ja jos se aiheuttaa paineita eikä oikeasti tunnu omalta, niin allikkoon siinä pieni ihminen sujahtaa.

On vaikea määrittää yleistä ohjenuoraa sille, milloin herkuista kieltäytyminen ja simppeli piirakkapalan skippaaminen muuttuu mieltä syövyttäväksi ongelmaksi ja milloin kuunnellaan omaa itseään kunnioittavasti tahtotilaa tai tavotteittaan. Jokaiselle ruoka merkitsee eri asiaa, ja se nitoutuu arkeen ja juhlaan eri tavoin. Emme voi nähdä toisen ihmisen pään sisään tai kurkistaa tämän sielunmaailmaansa juuri siten, kuin tämä sen kokee, joten turha sanella toiselle, mitä tämä edustaa ja mitä ei.
Jokaiselle sallitakoon mahdollisuus mässätä oikein olan takaa tai vastaavasti se herkuista kieltäytyminen, jos oma viisari sinne päin vinkkaa. Pääsiäismunia siis posket pullollaan popsimaan, jos siltä tuntuu, ja Dallas-pullat jääköön tarjoiluvadille, mikäli ei vain yksinkertaisesti itselle natsaa. Herkuista kieltäytyminen on joka-naisen-oikeus ihan yhtälailla kuin niillä mussutteluilla mehusteleminenkin. Omnom.

Tasapainoista ja sopivasti maistuvaa keskiviikkoa!

Kurkkaa myös:
Lähtikö syöminen taas lapasesta?
& Mitä minusta haetaan Googlesta?

Edellinen juttuni: Teekkarimuistoja ja opiskelijaelämää – Mitä kaipaan?

♥  SEURAA MINUA  ♥
YouTube // Bloglovin // Facebook // Instagram
Snapchat: piiapajunen