Fiilikset neljä kuukautta kisakauden jälkeen – part 1
Pattiarallaa neljä kuukautta on päässyt jo pyörähtämään Arnold Internationalista, ja jos totta turistaan, niin tuntuu, että aikaa olisi vierähtänyt miltei tuplaten enemmän. Vähän on ollut hurja tämä kulunut kevät ja itseasiassa koko vuosi, ja lyhyissäkin ajanjaksoissa on tuntunut tapahtuneen lukuisia asioita. Viime aikoina on tullut kyllä opittua itsestäni taas hurjan paljon, ja kyllähän se taitaa niin mennä, että kaikella on tarkoituksensa, ja tiukat vaiheet elämässä tuovat myös mukanaan aina jotain hyvää. Jännä juttu tämä elämä. Kilpaurheilu on itselläni kuitenkin se asia, joka tuntuu kulkevan luontaisesti ja kuin itsestään myös niinä haastavinakin aikoina. Ihan kuin tuo kilpaurheilu olisi ohjelmoitu tuonne takaraivoon, ja sen toteuttaminen tuntuu oikeastaan poikkeuksetta siltä “omalta” jutulta. Ehkä sitä voisi omalla kohdallani jopa kutsumukseksi haukkua.
Kaksi kisakautta putkeen on kropalle aikamoinen koettelemus, joten palautuminen ei myöskään ihan hetkessä tapahdu. Yhdessä kisaprepissä on jo keholle sekä mielelle ihan tarpeeksi hommia, ja muistan melko kirkkaasti, kun ensimmäisen kisakauteni perään olin omasta mielestäni jo kahden viikon jälkeen “hyvin palautunut”. Nyt lähinnä naurattaa koko ajatus, mutta ainakin tässä matkan varrella on opittu jotain. Palautuminen on siis joka tapauksessa täällä päässä oikein mallikkaassa vauhdissa, mutta ottaahan se varmasti vielä pidemmänkin tovin, vaikka hyvälle homma tuntuukin jo kaikin puolin.
Treenimotivaatio on ollut oikeastaan ihan tasaisen passeli tässä koko loppukevään ajan, mutta nyt olen onnistunut riipaisemaan jonkinnäköisen henkisen ekstraboostin tuonne takaraivoon. Treeni tekee tällä hetkellä gutaa niin henkisesti kuin fyysisesti, oli kyse sitten raskaiden rautojen liikuttelemisesta salilla tai kiitämisestä permannon päällä flikflak-sarjan merkeissä. Voimatasotkin tuntuivat pompanneen parin viikon sisällä ihan ennennäkemättömiin sfääreihin omalla mittapuullani, ja sekös vasta on ruokkinut motivaatiota entisestään. Taito- ja ominaisuuspuoli on myös ottanut hyvää harppausta eteenpäin, ja tavoitteena onkin kehittää itseäni kokonaisvaltaisena pakettina eteenpäin ensi vuonna minua odottavia kisalavoja sekä tietty ihan itseäni varten. Kehittyminen antaa nimittäin potkua motivaatiolle, ja motivaatio potkii kehittymistä. Aika suotuisa noidankehä ellen sanoisi.
Lisäksi olen panostanut entistä enemmän kokonaisuuden hallintaan, ja liikkuvuus sekä toiminnallisuus ovat läsnä joka treenissä ja ihan myös siellä arjessakin. Pienistä puroista syntyy iso virta, ja on ollut hauska huomata, miten pienillä extroilla on voinut saada isoakin tulosta aikaiseksi oman kehon kanssa ja vielä melko vikkelään. Kun keho tuntuu hyvältä ja toimivalta, on sille mukava antaa erilaisia ärsykkeitä treenin parissa. Tukkoisen tuntuista ja jäykkää ruhoa ei hirveästi kiinnostaisi liikutella muuten kuin pakollisten treenisuoritteiden parissa, joten koneiston kunnossapitäminen on mielestäni aika perustavanlaatuinen asia. Tämäkin on opittu aikoinaan kantapään kautta ihan pariinkin otteeseen, ja kyllähän se kroppa edelleenkin tästä hommasta muistuttelee omilla merkeillään, jos tieltä pääsee eksymään.
Kun koneiston prakaamisesta päästiin puhumaan, niin kisakaudella melko heikossakin hapessa ollut tossun ulkosyrjä on lähes kokonaan palautunut, eikä enää aiheuta sen suurempia rajoitteita tekemiseen. Jännevammat toki ovat melko pitkävihaisia ryökäleitä, eli anteeksi antavat, mutteivät välttämättä unohda. Joskus tuo tuolta saattaa kevyesti vielä itsestään ilmoittaa, mutta pystyn tarvittaessa juoksemaan pitkiäkin matkoja (no enpä ole kyllä juossut, heh), tekemään melko koviakin loikkatreenejä ja jalkapohjaa venyttävät lisäpainoaskelkyykytkin luonnistuvat jälleen melko näppärästi. Tekisi siis tässä vaiheessa mieleni valella varastossa lojuvat kyynärsauvat ja ilmakipsi bensiinillä ja tuikata nämä soramontussa tuleen nauraen räkäisesti päälle huutaen: “Siitäs sait elämä! Muhahahaaa!”
Ravintopuolesta ja kehonkoostumuksen muutoksista höpistessä juttu olisi karannut aikamoiseksi romaaniksi, joten palatkaamme asiaan sitten seuraavalla kerralla.
xoxo,
Piia
Edellinen juttuni: 8 x JKL-PARHAUTTA
Snapchat: piiapajunen
Instagram: piiapajunen
Facebook: täältä
Nuo jalkapöydän vammat on kyllä pirullisia. Itse selvisin vuosi sitten “vain” nyrjähdyksellä, mutta oli se pirullinen ja pitkään! Kävelemään pystyi melko normaalisti muutaman viikon kuluttua, mutta kaikki vähänkin siitä poikkeava ei sitten onnistunutkaan useampaan kuukauteen kunnolla. Erilaiset varvasjumpat tuli tutuiksi, kun kerrankin kärsivällisesti yritti sitä parannella 😀 elä vaan tuikkaa keppejä ja kipsiä tuleen! Senhän tietää, että karma on suorastaan v-mäinen tyyppi ja puraisee välittömästi takaisin. Varmaan kun selkäsi kääntäisit niin astuisit huonosti kävyn päälle ja se olisi taas menoa 😀
Kepit taidan kyllä ainakin säästää pahan päivän varalle, koska niitä nyt voi tarvita moneenkin vaivaan. Eli parhaimmalla mäihällä kävisi juurikin niinkuin sanoit, ja rovion palaessa voisi käpy koitua kohtaloksi :’D
Ja nuo jalkaterän vaivat ovat kyllä ärsytäviä ja itselläkin on ollut vielä kokemusta molempien päkiöiden hermopinteestä, mutta ne olen onneksi saanut vuosien saatossa hallintaan, eli varvasjumppien kohtalotoveri täältäkin vilkuttelee! Kunhan nyt ei hetkeen taas sattuisi mitään, heh.
Moi Piia! Osaisitko antaa minulle pari vinkkiä kuinka saisin vatsani kuosiin. Haluaisin siis lihaserottuvuutta, mutta silti kapean ja timmin vatsan (sekä sivu-, että etuprofiilista) Ruokavalioni on jo mielestäni aika hyvällä pohjalla. Tosin syön melko paljon (sillee, ettei jää nälkä), mutta puhdasta ja terveellistä ruokaa (ei paljon lisät. sokeria yms.)
Nyt varmaan pelästyt, kun kerron, että treenaan vatsoja joka päivä n. 4-5 kertaa. ( n. 7 liikettä, 10-30 toistoa ja siis kerralla aina 1 kierros, mutta sama reeni, samat liikkeet sen 4-5 krt.) +joskus lisänä lankkua. Mun on jotenkin pakko tehdä tää rutiini joka pv, koska tuntuu että kun en tee niin edes nuo ylimmätkään palikat, (jotka ovat ainoat jotka erottuu edes jotenkin) eivät enää tunnu/näy. (Toisin kuin sillon kun treenaan niitä joka pv. 😁 Alkaa jo tympimään nuo samat rutistukset, enkä keksi muita liikkeitä joten aina veivataan samoilla. (Ei enää edes kauheesti tunnu missään) 😂 Mitäköhän voisin asian eteen tehdä?
Moikka! Oman näkemykseni mukaan vatsat tarvitsevat ärsykettä ja lepoa siinä missä muutkin lihasryhmät. Niidenkin on siis saatava lepopäiviä, ja niitäkin tulisi treenata siinä missä muitakin lihasryhmiä. Mikäli lepoa ei ole koskaan saatavilla, niin lihas ei myöskään pysty tällöin palautumaan ja siten kehittymään. Itse treenaan vatsoja yleensä 1-4 kertaan viikossa, ja usein vain muutaman liikkeen kerrallaan 3×6-15 toisto- ja sarja-akseleilla ja välillä myös supersarjoina. Monipuolisella harjoittelulla uskoisin tulevan paras lopputulos. Sulle siis suosittelisin treenikertojen harventamista ja vaihtelevamman ärsykkeen saavuttamiseksi treenin muuttamisesta pitkäkestoisesta kuntopiirityyppisestä raskaampiin/kuormittavampiin liikkeisiin vähemmillä sarja- ja toistomäärillä. Ei se määrä, vaan se laatu, eikä se keskivartalo noista liikkeistä pönäkäksi tule. 🙂
Vatsat ovat myös ikävä kyllä kovin geneettinen lihasryhmä, ja en ole itse vielä kovinkaan suuria muodonmuutoksia kenelläkään nähnyt vatsojen osalta. Tietty rasvaprosentin muutoksella pienikokoisia (eli ei kovin syviä) vatsalihaksia voi saada esille, mutta se taas voi monilla vaatia jopa itselleen pidemmällä tähtäimellä hieman luonnottoman tai epäterveen rasvaprosentin saavuttamista. Kannattaa siis pohtia, että onko näkyvien vatsapalikoiden tavoittelu a) sen arvoista b) oman geneettisen lihas- ja jännerakenteen puolesta edes mahdollista. Voin myös paljastaa, ettei se sixpäkki välttämättä onnelliseksi tee. 😉