MILTÄ ELÄMÄ MAISTUU ILMAN KILPAURHEILUA?

Reilu vuosi sitten laitoin kilpaurheilun pakettiin, ja sen jälkeen elämä on ollut jokseenkin erilaista. Tai nyt jälkikäteen kun katselee ja pohtii, niin ehkä aika paljonkin.
En osaa nimetä yhtä tai edes muutamaa selkeää asiaa, joka olisi ollut kilpaurheilussa parasta. Se kokonaisuutena oli minulle vain jotain sellaista, mitä en sanoilla pysty edes kuvailemaan. Ei se ollut mulle pelkkää urheilua, vaan jotain paljon enemmän. Kokonaisuutena niin hyvinä ja huonoina hetkinä se oli palkitsevaa ja janosin sitä vain lisää ja lisää. Se oli intohimoni, ja minulle ikäänkuin pyhä asia.
Onhan se siis fakta, että tässä on joutunut kohtaamaan elämän eri tavalla näin merkittävän aikajakson päättymisen jälkeen. Kilpaurheilun laitetun henkisen, fyysisen, ajallisen ja taloudellisen panoksen vapauduttua on ollut niin sanotusti tyhjä paletti välillä kädessä. Kun on nuoresta asti kasvanut ja painanut non-stoppina tavoitteellisen urheilun parissa, niin onhan siinä muutosta kerrakseen.
Ei sillä, etteikö tekemistä ja tavoitteita olisi tämän jälkeen ollut, sillä koko tämän ajan, kun elin ja hengitin urheilua varustauduin myös siihen, että jonain päivänä on aika siirtyä eteenpäin. En missään vaiheessa halunnut olla pelkkä urheilija, enkä perustaa itseäni pelkkään urheiluun. Silti olo on välillä tuntunut hieman tyhjältä, kun elämää ei ole rytmittämässä runkoa tuoneet kilpailukaudet ja toisaalta myös samaan aikaan purkkiin pistetyt diplomi-insinöörin opinnot.
Siirtymästä teki kuitenkin helpompaa se, että tein sen omasta halustani. Urani ei loppunut loukkaantumiseen tai epäonniseen rämpimiseen. Päätin lopetuksesta itse, ja se loppui itselleni äärimmäisen palkitsevalla tavalla todella onnistuneeseen kilpailukauteen. Sain saavutettua sen, mistä haaveilin sekä koin samalla tulleeni jotenkin täydeksi. En tiedä olisiko fiilis ollut sama tai päätös tullut yhtä selkeänä, jos viimeinen tai viimeiset kaudet olivat olleet täyttä kuraa, tai olisinko edes halunnut silloin vielä jättää touhua siihen.

Toki olin jo hieman aiemmin pohtinut, että tuo viimeiseksi jäänyt kauteni olisi voinut olla toiseksi viimeinen, eli olin jo valmiiksi uumoillut olevani jo loppusuoralla omasta tahdostani. Halusin nimittäin tulevaisuudessa muutakin kuin kilpaurheilla, vaikka se olikin siihen asti olinkin hengittänyt sitä ja elänyt ensisijaisesti sen ehdoilla. Tiedostin sen, että ammattimaisesta urheilusta en voisi tehdä koko elämäni uraa, sillä urheilijan elinkaari ei voisi kantaa eläkeikään asti. Ei ainakaan omassa lajissani.
On ihan okei haluta tänä päivänä eri asioita, joita halusi muutama vuosi takaperin. Toisaalta on myös ihan okei haluta edelleen sitä samaa. Ei meidän tarvitse käsikirjoittaa elämäämme hautaan asti valmiiksi, ja vaikka suunnitelmia olisikin tehnyt, niin niitä saa ja joskus kannattaakin muuttaa. Emme me ole kenellekään muulle vastuussa elämästämme kuin itsellemme, jollemme satuta tahallisesti niillä muita.
Meissä on myös monia kerroksia, ja harva meistä on täysin yksiselitteinen ihminen vailla ristiriitoja, joten on syytä hyväksyä että voimme saman aikaisestikin haluta eri asioita. Niin minäkin tein. Halusin antaa lähes kaikkeni kilpaurheilulle, mutta samanaikaisesti rakensin myös elämää siitä irtonaisena, vaikka se menikin usein vahvasti kilpaurheilun ehdoilla.
En kaipaa kilpaurheilua. Samalla kun suljin kilpaurheilun oven, niin eteeni avautui täysin uudenlainen maailma ja mahdollisuudet. Kilpaurheilun eteen joutui tekemään lukuisiakin valintoja ja uhrauksia, mutta koin niiden aina olevan sen arvoisia, enkä edes osannut kyseenalaistaa niitä. Ne olivat itsestäänselvyyksiä ja koen edelleen, että ne olivat sen arvoisia silloin. Nyt kun tein päätöksen, ja muutin painopistettäni elämässäni, niin tämä uusi ulottuvuus tuntui todella mielenkiintoiselta ja palkitsevalta, ja se on sitä itselleni edelleen. Kilpaurheiluvuosina en välttämättä olisi nauttinut tällaisesta elämästä kuin nyt, mutta elämä muuttuu ja prioriteetit muuttuvat, ja se kuuluu elämään.

Vaikka kilpaurheilu on osaltani nyt paukuteltu pakettiin, niin ei se treenirintamalla ole minua hiljentänyt vaan paikoittain jopa päinvastoin. Raskaat painot nousevat edelleen vaikkakin hieman eri merkeissä, ja ennätykset poksahtelevat tuon tuosta. Taitopuolella olen oppinut edelleen uutta, ja akrobatian parissa onkin heitetty pari kertaa ihan uusia skilssejä kehiin. Tunnen sen aika mahtavaksi, kun ei tarvitse kehittää enää itseään vain oman kilpatähtäimen puitteissa, vaan on resursseja jalostaa omaa kyvykkyyttä ihan uudella tapaa ja entistä monipuolisemmin.
Se, että ylitän itseäni asioissa ja teen urheilullisia suorituksia, joihin en luullut ikinä tai enää pystyväni, voimaannuttaa aivan saateristi. Vaikka ne kovimmat kilpavuodet ovat jo paukuteltu, niin vastoin sitä käsitystä, että kehitys loppuu tähän, on ihana rikkoa tätä itselle laittamaani oletusta. Jotenkin mielenvikaisella tavalla nautin siitä, että pääsen tekemään sellaisia asioita treenirintamalla, mihin en itse ehkä koskaan uskonut pystyväni. Ihan hävyttömän siistiä!
Ja mitä tulevaan tulee, niin kyllä mä näen, että tästä mennään vain entistä kovempaan suuntaan. Loppukesästä asti olen käynyt ohjatuissa CrossFit-treeneissä omaksi ilokseni, josta olen nauttinut kuin hullu puurosta. On ihanaa vaihtelua, kun ei tarvitse treenata yksin ja itsensä suunnittelemilla treeneillä, vaan voi nauttia siitä, että joku miettii kokonaisuuden ammattimaisesti sun puolesta ja voi keskittyä vaan toteuttamiseen ja itsensä haastamiseen. Samalla joutuu (tai oikeastaan pääsee) tekemään myös paljon sellaista, mihin itse ei välttis tulisi koskettua pitkällä tikullakaan, ja kappas vaan kun huomaa oppivansa ja kehittyvänsä yhä laajemmin. Heh.
Tämä kilpaurheilun ulkopuolinen harjoittelu, entistä monialaisempi treenaaminen ja muiden suunnittelemien treenien kokeminen on myös tuonut lisää ymmärrystä ja näkökulmaa itsellekin valmennuspuolella oman harjoittelun kautta. Mitä jos ei olekaan kilpailutavoitteita? Miten pitää sitä intoa ja poltetta yllä pitkällä tähtäimellä? Minkä tyyppinen harjoittelu tuottaa intoa ja toimii parhaiten “tavallisessa” toisinaan melko kiireisessäkin arjessa?
Kilpaurheilun jälkeen on muutenkin avautunut resursseja ihan eri tavalla keskittyä myös oman tietotaidon jakamiseen eteenpäin, ja voi veljet mä olen fiilannut keskittää paukkuni nyt muiden kokonaisvaltaiseen valmentamiseen Prove-verkkovalmennuksen parissa. On jotenkin todella palkitsevaa päästä nauttimaan siitä fiiliksestä, kun jengi kehittyy, oivaltaa ja oppii ihan silmissä. Urheilu on vaan ihan hemmetin mahtavaa ihan omaksi ilokseenkin, kun sen oikein oivaltaa ja asioita tekee järkevästi.

Olen siis äärimmäisen tyytyväinen päätökseeni jättää kilpaurheilu sikseen omalta osaltani. Etenkin viime vuosien aikana olen oppinut itsestäni sen, että kun päätän jotain, niin se yleensä tapahtuu ja toimii, vaikka joutuisi harppaamaan ihan tuntemattomaan. Tämä myös yleensä kasvattaa, vaikka joskus alkuun se voi ollakin aika hämmentävää.
Eihän kilpaurheilun lopettaminen myöskään sitä tarkoita, ettenkö urheilussa voisi olla mukana sekä valmentajan että treenaajan roolissa tavoitteellisessa menossa sekä myös siellä rakkaalla kilpapuolella valmennus- sekä tuomaritoiminnassa. Ensi viikolla lentsikan nokka tähtääkin Puolaan tuomaroimaan Fitness-lajien MM-kisoja, sekä tuleva viikko tulee myös tuttuun tapaan kulumaan valmentamisen merkeissä ja tämän oman toiminnan kehittämisessä. Tätä se mun elämä meinaan edelleen on. Tehdään tasaisesti duunia tavoitteidensa eteen, ja se peruspuurtaminen onkin sitä parasta. Ihan kuin kilpaurheilunkin kanssa.

Elämä muuttuu. Tavoitteet ja prioriteetit muuttuvat. Se kuuluu elämään. <3

Veikeää viikonloppua just sulle!

TSEKKAA MYÖS:
156cm / yli 60kg – Eli tasan sopivan painoinen

EDELLINEN JUTTUNI:
Ruokakorneri – Ostoskoriin bongattua x 8

♥  SEURAA MINUA  ♥
YouTube // Bloglovin // Facebook // Instagram