Miksi rakastuin kehooni vasta nyt?

Kehonkuva, kehonmuokkaus, kauneusihanteet ja toisaalta tyytymättömyys omaan kehoon ovat herättäneet viime aikoina paljon keskustelua. Haluan kertoa oman tarinani ja sen, miten olen oppinut rakastamaan aidosti ja oikeasti itseäni ja kehoani. Tämä rakastuminen on kuitenkin tapahtunut kunnolla vasta muutama vuosi sitten. Harmi. Miksi meille naisille, kaiken kokoisille ja näköisille, oman kehon ja ulkonäön hyväksyminen tuntuu olevan niin älyttömän vaikeaa?

Koin vasta verrattain myöhään, parikymppisenä, ensimmäisen ulkonäkökriisini. Opiskelijaelämä oli pyöristänyt ennen aina hoikan tytön varren. Enhän minä lihava ollut, mutta aloin verrata itseäni muihin, katsomaan ensimmäistä kertaa muita tyttöjä arvioiden heidän kehojaan. Kuvittelin, että ihmisen, naisen, arvo mitataan vartalon muodolla. Hoikkuus tuntui tuovan mukanaan kaiken hyvän. Liikuin ja söin liian vähäenergistä ruokaa. Laihduin. Liikaakin. Epäterveesti kuitenkin.

Elämäni rakkauden kanssa avioituminen ja kaksi raskautta peräjälkeen veivät ajatukset pois painoasioista. Liikuin edelleen paljon, mutta muut asiat olivat tärkeämpiä. Alkaessani odottaa ensimmäistä lastani painoin reilu 70kg. Toisen lapsen loppuraskaudessa reilu 80kg. Raskauskilot hävisivät nopeasti: halusin päästä takaisin juoksemaan ja kävelin pitkiä vaunulenkkejä. Olin onnellinen, kun pääsin vihdoin taas treenin pariin. Kroppakin palautui raskauksista ja synnytyksistä hyvin.

Kun lapset kasvoivat hieman, huomasin taas saman tyytymättömyyden kehoani kohtaan, joka minulla oli ollut aiemminkin. Vertailu muihin alkoi. Taas. Aloin mitata omaa arvoani kehon muodolla. Mieheni on aina rakastanut minua sellaisena kuin olen, eli vaatimukset siitä, miltä minun pitäisi näyttää tai mitä minun kuuluisi painaa, tulivat omasta päästäni. Juokseminen oli minulle terapiaa pikkulapsiaikana: keino olla omien ajatusten kanssa ja puhdistaa mieltä. Juoksin kuitenkin liikaa, laihduin, taas liikaa.

Kuntosaliharjoittelun aloittaminen oli yksi käännekohdista oman kehoni hyväksymisessä. Tajusin, että vaivalla hankkimani lihasmassa painaa paljon, joten vaa’an tuijottaminen ei enää tullut kysymykseen. Rakastin ja rakastan edelleen voimakasta kehoani, jossa on lihaksia! Minun ei tarvitse olla laiha, vaan haluan olla vahva ja jäntevä. Haluan, että minussa on muotoja. Tällaisena voin hyvin. Minun ei tarvitse vahtia jokaista suupalaani, koska lihasmassa kuluttaa levossakin paljon energiaa. Olen ylpeä siitä, että olen saanut kovalla vaivalla hankittua riukujalkoihini ja lättänään takapuoleeni muotoja. Tällä hetkellä en edes tiedä tarkkaa painoani. Uskoisin sen olevan hieman yli 60kg, mutta sillä ei ole loppujen lopuksi minulle merkitystä. Tärkeämpää kuin se, miltä keho näyttää, on se, miltä se mielessäni tuntuu ja mihin kaikkeen se pystyykään.

Ikä on tuonut itsevarmuutta. Vasta viime vuosina olen tajunnut, että minun täytyy itse oppia rakastamaan oikeasti ja aidosti omaa kehoani. Ikä on tuonut armoa, enkä enää juurikaan mieti, mitä muut kehostani ajattelevat. Kehoni ei ei ole täydellinen. Minulla on omasta mielestäni pömppövatsa, mutta mitä sitten? Miksi tuijottaa vatsaa, kun katseen voi peilissä siirtää vaikka pitkiin sääriin tai muodokkaisiin olkapäihin, tai olla onnellinen siitä, että olen perinyt sellaiset geenit, ettei reisissäni ole juurikaan selluliittia. Olen lopettanut liian itseni kritisoinnin. Olen lopettanut myös vertailun. Tajuan, että kaikilla on omat hyvät ja huonot puolensa. Jos haluan verrata, haen vertailukohteeni tarpeeksi läheltä: itseni ikäisistä keski-ikäisistä naisista, enkä instagramin parikymppisistä bikinitytöistä. Sitä paitsi, pömppövatsa näyttää silmiini pienemmältä treenatumman ja lihaksikkaamman alakropan kanssa.

Olen onnellinen siitä, että olen 37 –vuotias. Itsetuntoni on parempi kuin koskaan aikaisemmin. Minun ei tarvitse edustaa vartalollani mitään muuta kuin itseäni. Minun vartaloni ei tarvitse miellyttää koko maailmaa. Minulle riittää, että minä olen kurveihini tai niiden puutteeseen tyytyväinen. Ja suurin toiveeni on, että kehoni palvelisi minua vielä yhtä hyvin tulevaisuudessakin, kuin se on tähän asti tehnyt. Siksi haluan pitää kehostani hyvää huolta.

Tyttäreni täyttää kohta 10 –vuotta ja hän on alkanut ensimmäisiä kertoja tiedostaa kauneusihanteita. Haluan olla hänelle roolimalli, joka on sinut oman kehonsa kanssa. Haluan näyttää, mihin naisen keho kykenee. Haluan, että hän ymmärtää, että vertailu ja liika itseensä tai vatsamakkaroihinsa keskittyminen ovat myrkkyä. Haluan, että hän rakastuisi itseensä ja kehoonsa aiemmin kuin minä, eikä vasta lähempänä neljääkymppiä. Oman napansa tuijottaminen ja sen sisäänpäin vetäminen ovat ajan tuhlausta. Mihin muuhun sen kaiken itsensä murehtimiseen käytetyn ajan ja energian voisi käyttääkään?

Kenenkään arvo ei ole sidottu kiloihin. Kenenkään viehättävyyttä ei voi mitata rasvaprosentilla. Ethän sinäkään arvioi ystäviesi tärkeyttä tai ihanuutta heidän kehojensa kautta? Sehän tuntuisi hullulta. Kaunista on se, kun kantaa itsensä ja eletyn elämän jäljet ylpeinä. Sellaisen perään minä käännyn katsomaan. Ihaillen. Kun ihminen rakastaa kehoaan, sen näkee kauas. On turha kadehtia muita, mutta itsensä kanssa sinut olevan naisen tunnistaa levollisuudesta ja luottavaisuudesta omaan itseensä ja kehoonsa.

Jos ja kun tulevaisuudessa tulee heikkoja hetkiä, jolloin taas mietin, kelpaanko tai pidetäänkö minusta, muistutan itseäni, ettei minun tarvitse kelvata kuin läheisilleni ja itselleni. Ja heille tiedän kelpaavani, kliseisesti: juuri sellaisena kuin olen. Millään muulla ei ole väliä. En ole yhtään sen parempi, arvokkaampi tai tykätympi jonkun muun muotoisena tai kokoisena. Keho ei ole enää arvoni mitta. Itsetuntoni rakentuu muista tekijöistä.

<3 Anna

P.s. Kuvat ovat Kreetalta, jossa lomailemme parhaillaan perheemme kanssa. Päivittäin näen uima-altaalla ja rannalla kaikenkokoisia, -ikäisiä ja -näköisiä naisia bikineissään ja uima-asuissaan. Kauniimpia ovat kiloihin katsomatta he, jotka eivät kiinnitä niinkään huomiota ulkoiseen olemukseensa, vaan nauttivat, muista välittämättä, auringosta, vedestä ja olostaan läheistensä kanssa. Näille naisille, ainakaan tässä hetkessä, selluliitin määrällä tai takapuolen leveydellä ole minkäänlaista merkitystä.