Kelpoyksilö

Kelpaanko? Ja kenelle minun oikastaan pitää kelvata?

Jokainen lapsi haluaa kelvata omille vanhemmilleen. Olla hyvä, paras, riittävä ja rakastettu. Lapsi haluaa vanhemmiltaan toki kehuja, mutta myös aidon kokemuksen, että kelpaa ja on rakastettu sellaisena kuin on, ei vain suoritustensa tai onnistumisiensa tähden.

Koululainen haluaa kelvata kavereilleen, ystävilleen ja muille vertaisryhmille. Haluaa olla tykätty ja pidetty. Arvostettu. Koululaiselle on tärkeää kokea kuuluvansa joukkoon ja saada ystäviltään palautteen, että on jossain, vaikka riitojen sovittelussa, tosi hyvä. Kiusaaminen jättää arvet, ettei kelpaa, vaan on jotenkin viallinen.

Kehittyvälle nuorelle kelpaaminen omassa porukassa on vielä tärkeämpää. On kaameaa, jos ei koe kuuluvansa joukkoon. Riittämättömyyden tunteet ovat tavallisia, kun keho muuttuu ja mieli myrskyää. Somen tuomat paineet olla tietynlainen, lisäävät edelleen kokemusta omasta riittämättömyydestä.

Sitten pitää kelvata poikakavereille ja seurustelukumppaneille. Onko minussa vetovoimaa, viehätänkö? Rakastaako tuo, vaikka olenkin joskus kamala? Jätetäänkö minut, jos näytän todellisen luonteeni ja aidot tunteeni. Uskallanko kiukutella tai olla herkkä? Mitä jos en kelpaakaan kuin hetkeksi?

On ihana tunne, jos löytää puolison, jolle voi tuntea kelpaavansa sellaisena kuin on, epätäydellisenä itsenään. Tällaisessa suhteessa uskaltaa sitoutua ja kokea läheisyyttä, antaa itsestään paljon. Kelpaamattomuuden tunteet nostavat kuitenkin taas päätään silloin tällöin. Onko minussa riittävästi tälle ihmiselle?

Pääsenkö opiskelemaan, kelpaanko alalle, johon haluan? Omaa paikkaansa hakeva on monen kysymyksen edessä, jotka hämmentävät. Kiintiöt korkeakouluihin ja eri opiskelualoille ovat tiukat. Onko minulla tarpeeksi älliä? Ja sitten vielä työnantaja pitää vakuuttaa omasta kyvykkyydestään ja kelpoisuudestaan ja soveltuvuudestaan. Pitää olla pätevä ja sopia työyhteisöönkin.

Eikä siinä vielä mitään, mutta siinä vaiheessa, jos/kun saa lapsia, pitääkin vasta kelvata. Erityisesti toisille äideille. Olenko tarpeeksi hyvä äiti, imetänkö oikein, tarpeeksi usein ja riittävän pitkään? Teenkö soseeni itse ja vienkö lasta muskariin? Hyvän äitiyden kelpoisuus tuntuu vaikealta saavuttaa. Ei ihme, että äidit uupuvat yrittäessään kelvata toisilleen ja itselleen asettamille vaatimuksille.

Näin neljänkympin korvalla sitä alkaa vihdoin kelvata. Ennen muuta itselleen. Ja kun havahtuu tunteeseen, että kelpaa itselleen, tuntuu kelpaavan oikein hyvin myös kaikille muille ja jokaisella elämän osa-alueella. On siistiä olla sinut itsensä, ominaisuuksiensa, taitojensa ja oikkujensa kanssa. Ihmetellä aikaa taaksepäin ja kaikkea kelpaamisruljanssia, johon on mennyt kymmeniä vuosia. Ehkä tätä kutsutaan kasvuksi kelpaamiseen. Joillain se tapahtuu nopeammin. Minulta se on käynyt vaiheittain.

Suurin oivallus on ollut se, että missä vaiheessa sitä itsensä hyväksyykään, alkaa siitä eteenpäin rauhallinen ja luottavainen taival. Kun kelpaan itselleni, olen kelvollinen juuri sellaisena muillekin.

<3 Anna, Kelpoyksilö

Lue myös: vartalorakkaudesta ja uimahalleista sekä palautteista ja kehuista