“Tuleeko susta ikinä normaali?”

Olen muutamia kertoja saanut fitnesslajien ulkopuolella olevien henkilöiden kanssa keskustellessa kysymyksen, että mitä tapahtuu fitnesskisaamisen jälkeen ja tuleeko musta ns. “normaali”. Kysymykset ovat siis tulleet ihan kiinnostuneessa ja uteliaassa mielessä, ja olen kokenut juttutuokiot ja pohdinnan aiheesta aika mielenkiintoiseksi. Miten käy treenin ja ruokailun? Laskenko aina makroja? Syönkö samalla lailla kuin kilpaurani aikana? Treenaanko edelleen salilla ja heittelenkö voltteja?
Huomaan omassa toimintamallissani aina saman tutun kaavan joka kilpailukauden jälkeen. Alkuun pidän hyvin tarkkaan kiinni treeneihin ja ravintoon liittyvistä rutiineista. Tämä on toisaalta mielestäni ihan luonnollinen jatkumo sille, kun tätä jämptiä höökiä on noudattanut kuukausitoilkulla. Olisihan se outoa, jos kaikki loppuisi kerrasta kuin seinään, ja muutenkin pidän siitä mitä teen. Kilpaurheilu ei ole itselleni mitään kertaluontoista projektia, vaan nautin sen toteuttamisesta pitkäjänteisenä ja suunnitelmallisena jatkumona. Päämäärätön haahuilu ei ole oma juttuni.
Fitness kilpaurheilulajina kun ei ole mitään hyvinvointiliikuntaa, niin tässä joutuu käymään välillä siellä hyvinvointiviivan alapuolella, ja tällä on omat seurauksensa. Näiden kanssa kanssa voi kuitenkin taiteilla onnistuneesti, ja selvitä ehjin nahoin, jos pelaa korttinsa oikein. Kisakauden jäljiltä aineenvaihdunta on sekaisin, nälkä on usein kova ja keho voisi imeä ruokaa vaikka millä mitalla. Kun pidemmän aikaa on malttanut ajaa itsensä systemaattisesti tästä tilasta ulos, niin keho ja aineenvaihduntakin rauhoittuu.

Heti kisarupeaman päättymisen jälkeen kroppa on vielä melko herkillä, jolloin oma toimintani pysyy erittäin jämptinä kropan sitä vaatiessa. Mitä pidemmälle kuitenkin kisakauden päättymisestä mennään, niin huomaan itsessäni niin fyysisiä kuin psyykkisiäkin muutoksia, jotka hyvin pitkälle varmaan kävelevät käsi kädessä. Treeni- ja ruokamäärät muovaantuvat, kehon rasvaprosentti palautuu, voimatasot kasvavat ja kovassa iskussa ollut hapenottokyky tippuu. Muutokset toiminnassani (ja sen seurauksena myös tuntemukseni kehossa) tapahtuvat siis itselläni pikkuhiljaa ikään kuin huomaamatta. Tietynlainen jämptiys alkaa hiljalleen hellittää etenkin ravinnon osalta ja rutiinit muovautuvat kehityskauteen sopivammiksi.
Olen vasta nyt loppusyksystä alkanut tuntea sillon tällöin oikeaa kylläisyyttä ja ähkyä, kun kisoista on vierähtänyt kahdeksan kuukautta. Nälkä on vihdoin kadonnut ja samassa ajassa rasvaprosenttinikin on palautunut selkeästi sinne normaalin puolelle. Tilanne on siis vihdoin normalisoitunut, ja samassa oma ajatusmaailmanikin on alkanut “tavistelemaan” yhä enenemissä määrin, vaikka elämässä isona osana on kaudesta riippumatta tuo urheilu.
Kilpailuista palautuminen siis kestää oikeasti aivan hemmetin pitkään, ja uskonkin, että ongelmia lajin parissa syntyykin, kun tätä ei osata oikeasti tiedostaa. Hauskana faktana muistan ensimmäisten kisojen jälkeen fiilistelleeni kaksi viikkoa kisojen jälkeen, kuinka olen palautunut ja valmiina uuteen preppiin. Haha! Kokemus tuo sitä varmuutta sekä järkeä vintille, mutta niin elämä kuin urheilu on jatkuvaa oppimista, ja välillä pitää feilata, että voi onnistua.

Mitä sitten kun en jonain päivänä enää paina menemään kilpaurheilijan roolissa? Sitä en osaa sanoa, mutta uskoisin monipuolisen ja tavoitteellisen treenin sekä kiinnostuksen ravintopuolella kulkevan mukana aika pitkälle elämässä. Toisaalta ihan sitä “tavallista” ruokaa syön nytkin ja pullaa sekä jäätelöä tulee nautittua viikonkin varrella tälläkin hetkellä. Saunaolusen voin juoda viikonloppuna, ja perunoiden sekä lihan kanssa voi olla kastiketta. En siis usko, että elämäni tarvitsee kovin radikaalisti muuttua kilpailu-uran jälkeenkään.
Sen minkä tiedän varmasti, että joskus hamassa tulevaisuudessa, kun viimeinen kilpailuni on pistetty pakettiin, niin ajan pikkuhiljaa itseni ja aineenvaihduntani suunnitelmallisti ulos viimeisestä kisarupeamasta kuten muidenkin kilpailukausien jälkeen. Elämä ja aika tekee sitten hiljalleen tehtävänsä, ja muokkaa toimintaani ja elämäntyyliäni sellaiseksi, kuin sen kuuluukin sen hetkisessä elämäntilanteessa olla. Se millaista se sitten aikanaan on, jääköön vielä mysteeriksi.
Treenien puolesta oma pitkäjänteinen tavoitteeni on pitää kroppa sellaisessa iskussa, että joskus perhepotretissa koko perhe voi heittää yhtäaikaa voltin ja eläkeiän alkaessa seistäisiin edelleen käsillä. Pitäähän niitä konkreettisia tavoitteita olla 😀

Rauhallista sunnuntai-iltaa! ♥

Edellinen juttuni: Tuunaa kahvisi – 4 helppoa ja herkullista kahvireseptiä!

Seuraa minua:
Bloglovin // Facebook // Instagram
Snapchat: piiapajunen