MITEN SÄILYÄ POSITIIVISENA NOUSEVAN VAAKALUKEMAN KANSSA?
Taas se digitaalivaaka näyttää entistä isompaa lukua. Farkunnappi kiristää, ja niin alkaa kiristää myös pantaakin. Voi miksi? Miksi paino lukuna on niin merkittävä asia niin monelle naiselle? Sain jo jokin aika sitten ihan huikean ja ajatuksia omalla vintilläni herättäneen kommentin eräältä lukijaltani:
“Tuli tästä ulkonäkökeskeisyydestä mieleen; oot joskus maininnut olleesi nykyistä ”tuhdimmassa” kunnossa ja silti täysin sinut itsesi kanssa – miten pysyit niin positiivisena?! 😀 Itselläni tällä hetkellä paino on korkeammalla kun ikinä, ja vaikka osa varmasti onkin lihasta, niin silti välillä on vaikea hyväksyä vaa’an yllättäviä lukuja.. Onko vinkkejä? :)”
Kun pohdin tätä kysymystä oikeasti sisimmässäni, niin selkeimmin mielenpäälle pamahtaa vastakysymys: Miksi sen tuhdimman kunnon olisi pitänyt vaikuttaa positiivisuuteeni? Multa on ilmeisesti aina puuttunut joku vartaloon heijastuva itseinhon geeni, ja olen ollut jo teini-ikäisenä ihan fiiliksissä siitä, että painoa tulee, vaikka se olisikin ollut osaksi rasvaa. Itselläni isompi vaakalukema on jotenkin aina ollut teinistä asti yhteydessä vahvempaan ja kyvykkäämpään kehoon, enkä oikeastaan edes tiedä, mistä ajatusmalli on peräisin, mutta olen ihan tyytyväinen tästä positiivissävytteisestä pinttymästä.
Monilla menee oikeasti sekaisin lihaksen ja rasvan kertyminen kehoon puolin ja toisin. Kasvava vaakalukema tarkoittaa monille lihaskasvun lisäksi myös rasvanmäärän kasvua, vaikka rasva ei olisi todellisuudessa lisääntynytkään. Eihän vaakalukema voi nousta, ellei mukana ole rasvaa? Eihän? Jos et vielä ole lukenut aiempaa vaakalukemapostaustani koskien kehonmuokkaajan painonmuutosta, niin kurkkaa tähän väliin tämä: Heitä nyt se henkilövaaka roskakoriin!
Toinen ääripää tässä asiassa taas tulkitsee vaakalukemaa tietty niinkin päin, että katsovat painon tulleen pelkästä lihasmassasta, vaikka tilanne olisi juuri toisin. Silti tällä jälkimmäisellä ryhmällä on usein positiivisempi näkemys itsestään, joten ensimmäinen poppoo voisi siinä mielessä ottaa tästä “höpönlöpön”-ryhmästä reteästi mallia. Kasvava vaakalukema voi olla tavoitteelliselle treenaajalle ihan totta jopa positiivinen juttu, ja tämän sisäistäminen voi olla todella huojentava juttu pääkopalle.
Jos nyt lähdetään pohtimaan pelkän lihasmassasta aiheutuneen painonnousun sijaan myös sitä rasvan määrän kasvua, niin omasta mielestäni niin monet erilaiset vartalot voivat olla upeita, ja oikeastaan se itsensä kantaminen ja oikeiden ominaisuuksien korostaminen (esim. pukeutumalla ja erityisesti ryhdillä) on se kaiken A ja O. Itselleni on jopa virkistävää, että aina ei tarvitse olla viulunkireä, miettiä pitäisikö sen sixpäkin näkyä ja tuhlata ajatusta sille, onko reississäni nyt liikaa rasvaa tai selluliittiä. Toisaalta en uhraa näille ihan liikaa ajatuksia myös silloin, kun kireänä pitäisi olla, sillä kaikki tapahtuu aina omalla painollaan, jos oikeita asioita tekee. Ehkä tässä on taustalla itselläni myös se, että annan ihan rehellisesti itselleni oikeuden olla välillä pehmeämpi vaikka ihan pidemmän aikaa, ja määritän itseni mieluummin niin monen muun asian kautta kuin kehonkoostumukseni.
Meinasin ensin kirjoittaa, että en määritä itseäni ulkonäön kautta. Tajusin kuitenkin heti, etteihän se niin mene, ja vaihdoin termin “ulkonäkö” vaihtoehtoisesti “kehonkoostumukseksi”. Kyllähän minä määritän aivan kuten lähes kaikki muutkin ihmiset jossain määrin joko tietoisesti tai tiedostamatta. Olin sitten tuhdimmassa tai räävitymmässä kisakunnossa voin silti pukeutua sporttisesti, naisellisesti tai värikkäästi sekä käyttää räväkkää huulipunaa ja lakata kynsiä. Rasvan määrä kehossa on vain yksi osa ulkoista olemusta, eikä se omasta mielestäni todellakaan ole se merkittävin. Ihan oikeasti ei todellakaan.
Sillä ei ole väliä paljonko sitä rasvaa kehossani on ja paljonko se vaakalukema näyttää, sillä ryhti ja itsensä kantaminen on pakko olla mukana rasvaprosenttien molemmissa ääripäissä, jos haluan “näyttää hyvälle”. Jokaisessa painoluvussa ja rasvaprosentissa on aina omat hyvät puolensa, joten parempi ottaa niistä kaikki ilo irti. Isomman rasvaprosentin ylivoimaisin hyöty on ehdottomasti kunnon ghettobooty, ja sen kohdalla on parempi korostaa sitä kuin pistää se säkin sisään piiloon. Talvella vielä nautin kunnon hanurista, ja nyt tällä hetkellä kisakauden lähestyessä ilo on taas revittävä tiiviimmästä paketista. Kroppa kuin kroppa, niin kaikki siitä irti! Ja jos housunnappi puristaa, niin osta isommat housut! 😉
Kaikista yksityiskohdista omassa vartalossaan ei tarvitse rakastaa, mutta kokonaisuutena kehoaan pitäisi jokaisen pystyä kokonaisuutena arvostamaan. Sixpäkki tai alhainen rasvaprosentti ei tee ihmistä yhtään onnellisemmaksi. Jos se jonkun iloiseksi tekee, niin se on vain hetken herkkää ja ohimenevää. Se into loppuu lyhyeen pyykkilautavatsankin kanssa, jos ei ihan oikeasti pysty itseään rakastamaan sellaisenaan. Nyt siis vatsa sisään, rinta rottingille ja leuka pystyyn. Se on kaunista naisessa se!
Itserakkauden täyteistä viikonloppua! Pus! <3
Ja vielä kerran, tsekkaa myös: Heitä nyt se henkilövaaka roskakoriin!
Edellinen juttuni: Team Adidas vai Team Nike?
♥ SEURAA MINUA ♥
Bloglovin // Blogit.fi // Facebook // Instagram
Snapchat: piiapajunen
Ah, ihan mahtava postaus jälleen kerran! Luen kaikki sun tekstit vaikka oonkin vähän laiska kommentoimaan (vaikka yritänkin olla aktiivinen koska on kiva antaa hyvää palautetta toisen tekemisistä, joista saan iloa).
Tää on tosi mielenkiintoinen aihe ja käsittelit sitä kivasti monelta kantilta. Keskustelin tästä itsekin taannoin yhden vähän vieraamman ystävän kanssa ja totesin silloin saman kuin sinä: mulle on jostain syystä jäänyt tulematta se geeni, joka tekee ankaraksi omaa ulnonäköä kohtaan. En tiefä onko se vain geeni, mun luonne vai kasvatuksen ansiota, että mulla on itsetunto, jota ulkonäkö ei heilauta.
Ja tämän sanoo ihminen, jolla se kroppa on todellakin muuttunut. Suurimman osan elämästäni olin niin langanlaiha, että terkkarit pelkäsivät syömishäiriötä (vaikkei moista siis todellakaan ollut). Sitten elämässä tapahtui asioita, joiden seurauksena kroppa muuttui ja painoa kertyi. Ja nimen omaan sitä rasvaa. Mutta mua se ei ole hetkauttanut sisimmässä yhtään. Ei mun asennetta, ei mun persoonaa, ei mun suhtautumista itseeni 🙂 mutten myöskään osaa oikein sanoa miksi. Olen siitä onnellisessa asemassa, etten määritä omaa arvoani ulkonäköni perusteella. Enkä muuten kenenkään muunkaan. Eihän kenenkään muunkaan ihmisarvo mun silmissä ole ulkonäöstä riippuvainen, miksi se omalla kohdalla olisi?
Ainoa syy jonka takia rasvan kertymisestä olen kiinnostunut on terveys. Ei oikeasti ylipainoa oleva rasva ole terveellistä. Tai se jos painoa kertyy epäterveellisen ruuan tai totaalisen passiivisuuden seurauksena. Mutta niin kauan kun jaksan juosta tutut lenkit, treenata harkoissa, olen energinen, voin hyvin eikä lääkärin mielestä arvoissa ole korjattavaa niin mikäs siinä sitten 🙂 minä ainakin fiilaan kurvejani, koska ne mulla nyt on. Joskus ehkä taas ei, mutta se on vain pintaa se 🙂
Kiitos sulle aivan huikeasta palautteesta! Täytyy kyllä sanoa, että mahtava kuulla, että on olemassa muitakin naisia, keneltä tämä ulkoisen itseinhon geeni puuttuu, ja omiin kokemuksiin heijastaen on kyllä oikeasti niin paljon helpompaa elää ja urheilla, kun siitä rasvaprosentista ei tarvitse huolehtia. Tuo terveydellinen näkökulma on tottakai hyvä pitää mukana, ja hyvä kuulla, että se on sullakin ajatuksena matkassa. Helpompi siihenkin on suhtautua, kun omaan ulkoiseen olemukseen heijastuvat tunteet eivät myllää takaraivossa.
Ja ehkä jokaisella on ne omat kompastuskivensä tuolla vintillä, ja kaikkea onneksi pystyy työstämään, oli se sitten ulkoisen kuoren aiheuttamat huolet tai jotkut ihan muut. 🙂
Motivoivaa tekstiä!
Kumpa moni itsensä kanssa näistä asioista kamppaileva nuori (ja aikuisetkin) lukisivat tämän ja myös sisäistäisivät tämän. Miten itsensä kantaa on todella se tärein asia, jollei sitten aleta puhumaan oikeasti liikalihavuudesta tms. Niinkin Kirsi tuossa edellä mainitsikin, perus terveellisyys kun löytyy elämästä, se on tärkeintä 🙂
Itse olen elämäni huonommassa kunnossa katsoen painoa ja rasvaprosenttia. Välillä se ahdistaa kun rakkaimmat vaatteet eivät vaan mene päälle, mutta yleisvointi on kohdillaan ja energiaa riittää harrasteluun ja muuhun elämään. Ja maltilla tästäkin rasvasta osa muuttuu lihakseksi ja saan nuo vaatteet taas käyttöön.. 😁
Joo liikalihavuus ja oikeasti terveydelliset haitat ovat asia erikseen, mutta on kyllä harmillista, että muutaman kilon painonnousu aiheuttaa terveille ja urheileville ihmisille huolta ja murheenkryyniä, vaikka painonnousu tulisi ihan positiivisista asioista. Oikeasti se itsensä kantaminen on niin paljon merkittävämpää kuin se tarkka painoluku tai rasvaprosentti. 🙂 Ja hei, aina voi oikeasti ostaa myös niitä isompia vaatteita 😀 Nim. “omistan oikeasti erikokoiset vaatekerrat eri elopainoille”