PUOLI VUOTTA ILMAN RUOKAVAAKAA – MITEN KÄVI?

Ihmiskokeen tuloksia jakoon! Puoli vuotta sitten pistin ruokavaa’an sekä ruokien träkkäämisen kokonaan sivuun. Mitä tapahtui painolle ja kehonkoostumukselle? Lähtikö homma sekä annoskoot lapasesta?
Viime syyskuussa noin viikko viimeisimpien kisojeni jälkeen iski se fiilis. Kokeillaanpa pistää tuo ruokien träkkääminen tyystin syrjään, ja porskutellaan menemään fiiliksen mukaan ilman ruokavaakaa. Toki melkoisen alhaisiin rasvoihin kilpaurheilun vuoksi räävitty keho hamusi ruokaa, mutta periaatteeksi pistin sen, että nälkää ei muuten nähdä eikä koskaan vatsa kurnien (tai edes hiukoen) painuta vällyjen väliin. Itse olen rakastanut suorittaa itselläni eräänlaisia ihmiskokeita aina, ja tämä kokeilu alkoi kummasti houkuttaa pitkän ja raskaan kisakauden jäljiltä. Ihmiskokeeksi tätä voisi kutsua ihan jo siksi, että kilpaurheilun kautta ruokavaaka on ollut uskollisena ystävänä matkassa yli viiden vuoden ajan.
Vaikka etukäteen uumoilin, että hyvä tästä tulee, niin olen silti melkoisen positiivisesti yllättynyt menosta. Treeni kulkee kuin rasvattu, kehitystä pukkaa monella eri osa-alueella, mieli nauttii ruuasta, nälkää eikä mielitekoja ole sekä kehon koostumus on itseasiassa “hurjempi” mitä odotin näin rennon meiningin tuovan mukanaan. Tässä alla kuvaa reilun viikon lenssun mukanaan tuoman treenitauon jäljilta, jolloin pullaa ja jätskiäkin upposi viikon varrella jonkin verran. Eli ei. Safkojen träkkäämisen ja ruokavaa’an heivaaminen ei tehnyt minusta ryhävalasta tai blokannut kehittymistäni urheilun pyörteissä myöskään fyysisellä tasolla.


Kehonkoostumus kun ei ole kisakauden ulkopuolella ollut se ykkösjuttu, niin jotenkin sitä on myös silti luullut, että tarkempi olisi parempi, jos kehonkoostumusta tavoiteltaisiin. Vaikka prioriteetti treenissäni on muualla, niin en voi silti pistää pahakseni siitä, että lookki miellyttää omaa silmää aivan todella lujaa. Vahva, terve ja sopivan muhkea (eli rasvainen). Ja kyllä. Silavaa mulla on vyötäisillä, hanurissa ja tasaisesti joka puolella. Makkaroista ja jenkkiksistä saa kiinni, mutta se on hei ihan normaalia terveellä ja normaalirasvaisella naisella, vaikka naistenlehdet tuntuvat välillä toitottavan aivan muuta.
Entä se paino? Ihan hirveästi en ole tuolla henkilövaa’allakaan hyppinyt, mutta viimeisimpien käyntieni perusteella se näyttäisi pyörivän kevyesti heitellen siinä 60 kilon tietämillä, joka on pattiarallaa kilon verran vähemmän, mitä kisakauden ulkopuolella se on viime vuosina ollut. Vaakalukema ei ole mulle itsessään mikään kovin merkittävä asia, sillä tälle 156 senttiselle pygmille tuo numero nyt muutenkin kokenut melkoista transformaatiota tässä viimeisen kymmenen vuoden aikana eessun taassun. Olen ollut sitten reilu 50 kiloa tai lähtempänä 65, niin se on ollut mulle sopiva aina. Minä olen ollut minä, vaikka missä muodossa olisin ollut, ja sen se urheilu on välillä vaatinut.
No miltäs meno on muuten tuntunut? Olen tehnyt tässä ihmiskokeessani hauskoja psykologisia huomioita. Ensinnäkin se, että kun ei punnitse, niin pienempi määrä tuntuu tyydyttävän omaa nälän (ja mussuttamisen) tarvettani huomattavasti paremmin. Punnitessa ruoka tuntui huomaamatta aina jotenkin rajalliselta, vaikka sitä olisi ollut kuinka hemmetisti edessä olevilla lautasilla (monikossa, koska joskus täysikokoisia lautasia ihan totta tarvittiin kaksi). Nyt kaataessani muroja kulhoon tai lapatessani perunoita lautaselle ilman ruokavaakaa, huomaan olevani kokonaisvaltaisesti tyytyväinen, vaikka söisin saman verran tai jopa vähemmän.
Jos nyt appeen määristä ei puhuta, niin ruokalautaselle on kuitenkin päätynyt oikeastaan niitä samoja asioita kuin aiemminkin. En siis ole tykännyt jakaa sapuskoja niihin kiellettyihin ja sallittuihin, sillä itselleni nautinto ja makuelämykset ovat ihan äärimmäisen olennainen osa elämääni, josta en suostu kieltäytymään. Ehkä voisin itselläni jakaa ruuat kategorioihin sen perusteella, mitä pääsääntöisesti pyrin suosimaan ja minkä kanssa tähtään olemaan vetämättä övereitä (tässäkin juhlat tai pyhät tekevät usein poikkeuksen, hah) tai kiskomatta joka safkalla. Tämä toimii ihan äärimmäisen hyvin itselläni tasapainon kannalta, sillä en ole lukinnut itseäni mihinkään eikä mikään ole väärin. Päin vastoin. Kaikki on nimenomaan todella jees.

Palaute mieheltäkin on ollut yhtä peukkua, sillä vaikka oma suhtautumiseni syömiseen määrätietoisen kilpaurheilun ohessa on ollut hänenkin mielestään melkoisen tasapainoinen setti, niin kyllä kuulemma nyt yhteiselo on vieläkin soljuvampaa. Tykkään edelleen pakata eväitä mukaan, sillä tavan olen oppinut jo pienestä likasta asti kotoa, mutta yhä useammin käydään lyhyidenkin reissujen varrella syömässä safkat tai välipalat valmiista tarjoiluista. Mies kun on melkoinen herkkusuu, niin tämähän tälle passaa, että päästään yhdessä testailemaan laajemmin ja letkeämmin ravinteleita sekä kahviloita. Syöminen on kuitenkin yllättävän sosiaalinen tapahtuma, ja tämän merkityksen olen taas uudella tapaa huomannut ja sisäistänyt myös omassa kokemusmaailmassani.
No miksi minä sitten ylipäätään olen punninnut ruokiani? Lähinnä siksi, että polte olla hemmetin kova kilpaurheilija roihui niin kirkkaana mielessä. En siksi, että en olisi syönyt liikaa, olisin pelännyt lihomista tai olisin halunnut rajoittaa itseäni. Punnitseminen on mahdollistanut nimenomaan itselleni sen, että pääsen nimenomaan maksimoimaan syömäni ravinnon määrän ja optimoimaan laadun, sekä ravintoon fokusointi tyydytti myös sen suuren kipinän kilpaurheiluun satasella panostamisen suhteen. Nyt kuitenkin huomaan, että ilman ruokavaakaa on mahdollista panostaa myös lujaa, ja tällä hetkellä se tuntuu palvelevan mieltäni parhaiten. Pari vuotta sitten se ei olisi sitä tehnyt.
Myös silloin kun punnitsin ruokiani, osasin olla tarvittaessa ilman. Silmämääräisesti ja summittain pystyi aivan loistavasti arvioimaan buffetpöydässä ja hotellin aamupalalla sopivat annoskoot, mutta kotikeittiössä hääräillessäni tuo vaaka oli helppo ja näppärä kapistus. Ahdistusta meininki ei tuottanut, sillä tein kuten hyvältä tuntui ja itse halusin. En siksi, että joku muu määrittäisi tekemiseni tai pelätäkseni esimerkiksi epäsuotuisia vaikutuksia ulkonäkööni.

Syöminen ei ole kovin fataali juttu, ja elämää sekä tuloksekasta menoa on olemassa ilman ruokavaakaakin. Punnitsemisessa ei todellakaan ole mielestäni mitään väärää tai haitallista, jos itse pysyy homman herrana, ja sitä toteuttaa oikeasti terveellä ajatuspohjalla. Parhaimmillaan punnitsemisella voi jopa oppia äärimmäisen ravinnosta, ja tämä oppi voi kantaa koko loppuelämän.
Itseään määrittääkseen tai pelkojen hallitsemiseksi se ei ole suinkaan järkevä saati millään tavalla kestävä tapa toteuttaa niinkin elintärkeää ja arkipäiväistä asiaa kuin syömistä. Itsensä kehittämisellä ja muuttamisella on myös vissi ero, ja tämä heijastuu myös ruokien punnitsemiseen ja träkkäämiseen. Välillä on hyvä pysähtyä pohtimaan, että miksi oikeasti tekee asioita. Mikä omaa toimintaa ohjaa, ja tuottaako sillä itselleen enemmän hyötyä kuin haittaa etenkin sillä henkisellä puolella?
Elämää voi elää niin monella tavalla, ja parasta löytää se itselleen sopivin tapa. Eihän se toki huono ole välillä testailla itsellään niitä uusiakin juttuja, sillä se itselleen sopiva tapa voi olla elämän vaihtuvissa vaiheissa aivan erilainen.

Pärinää viikkoon! Pus!

Vilkaise myös:
Heitä nyt se henkilövaaka roskakoriin!
& Herkuista kieltäytyminen – OK vai ongelma?

Edellinen juttuni:
Suklaa-mansikka naked cake – Törkyhyvää!

♥  SEURAA MINUA  ♥
YouTube // Bloglovin // Facebook // Instagram
Snapchat: piiapajunen