MILTÄ BURNOUT TUNTUU? OMA TARINANI

miltä burnout tuntuu
Kotiin päivän päätteeksi päästyäni huomaan olevani todella helpottunut. Orastava ahdistus alkaa hiipiä kuvioihin siinä vaiheessa, kun kello ylittää iltakahdeksan. Se tarkoittaa sitä, että nukkumaanmenoaika lähestyy, ja siten hyppy uuteen aamuun on taas käsillä. Mitä pidemmälle se tuntiviisari raksuttaa, sitä karmeammalta olo tuntuu. Peittojen alle en mene levollisena, vaan aivan uupuneena, ahdistuneena ja mieli valmiiksi mustana.
Herään keskellä yötä siihen, että ruumiini tuntuu olevan ilmiliekeissä ja korventuvan kivuliaassa tulessa varpaista päälakeen. Olo on täysin infernaalinen, mutta mieluummin tyydyn kiemurtelemaan hereillä tässä tilassa, sillä jos nukahdan, se merkitsee suoraa teleporttia uuteen aamuun, jonka joudun kohtaamaan. En haluaisi. Aamulla herään todella väsyneenä. Peilin edessä turvonneita silmiäni piiloon meikatessasi kädet tärisevät, ja siinä vaiheessa tajuan, että näin ei voi jatkua.
Itsellä tästä on jo useampi vuosi aikaa. Väsyin aivan täysin. Tilanne tuli tavallaan yllättäen, sillä luulin, että homma on hanskassa tai ainakin niin, että reikiintyneet hanskat pystyy paikkaamaan suoraselkäisyydellä, sinnikkyydellä ja sillä, että olen rehti oma itseni. Näin ei kuitenkaan ollut, ja se on aika pelottava tunne, kun elämä lähtee murenemaan suoraan edessäsi joka suunnalta, etkä voi sille mitään. Kaikki mitä teet tai jätät tekemättä, ei tunnut auttavan asiaa.
Eka yksi asia otti säröjä. Perään toinen. Seinät lähtivät sortumaan ympäriltäni monesta suunnasta samaan aikaan, ja hommat monellakin eri saralla lähtivät valumaan käsieni läpi. Yritin pelastaa tilannetta. En voinut. Mikään ei riittänyt. En ymmärrä, mitä tapahtui. En ymmärtänyt miten tilanteeseen olen päätynyt, sillä vielä hetki sitten kaikki oli paremmin kuin hyvin. Näin jälkikäteen katsottuna minulle ei ole vieläkään täysin selvinnyt, mitä todellisuudessa tapahtui, ja loppuaika olikin osittain mustaa.

Tuli tuo päivä, jolloin oikeasti tajusin, että en enää pysty enkä jaksa. Oltiin siinä tilanteessa, jonka aluksi kuvasin, ja henkinen pahoinvointi veti minut aivan loppuun, ja tämä tuntui luissa ja ytimissä asti. Kroppanikin oli pettänyt jo hetki sitten. Jänne jalastakin pamahti rikki ihan ilman syytä. Tuosta vain. Näin jälkikäteen katsottuna tämän taustalla oli hyvinkin todennäköisesti kaikki tuo henkinen taakka. Sen verran rajusti stressi ja pahoinvointi meinaan näyttäytyi ihan fyysisesti kehossa. Ei nimittäin ehkä ole ihan normaalia, että yöllä herää sisuskalut ja raajat ilmiliekeissä. Päivisin kädet tärisevät. Vatsassa muljuaa. Kurkkua puristaa. Jalkoja kolottaa. Ja päälle paniikki- ja ahdistuskohtaukset, jossa et saa happea.
Hajonneen jalan paraneminenkin käynnistyi vasta silloin, kun tein melko radikaaleja ratkaisuita taakan keventämiseksi. Irtisanouduin työstäni, että sain edes jostain asiaa liikkeelle, ja myönnyin pitkin hampain hakemaan vihdoin oikeasti ”sairaslomaa”, vaikka lääkäri oli todennut jo kuukausi takaperin, etten todellakaan olisi silläkään hetkellä ollut enää työkykyinen. Sekään ei kuulemma ollut normaalia, että pystyy nukkumaan yli kolme vuorokautta non-stoppina heräten vain syömään ja käymään vessassa. Ei unta pitäisi riittää terveellä ihmisellä mitenkään niin pitkään.
Päädyin olemaan lopulta sairaslomalla monta kuukautta. Tämänkään jälkeen en todellakaan ollut vielä opiskelu- tai työkykyinen, mutta jotain oli tehtävä, sillä en kokenut enää hyväksi sitäkään, että olisin keskittynyt lähinnä lataamaan akkujani. Tämä tuntui jo alkavan osiltani kääntymään itseään vastaan. Tunsin myös häpeää, että jouduin nostamaan tukia ja vielä henkisen puolen takia. Olenhan aina halunnut pärjätä itse.
Kun lepää laakereillaan liian pitkään, ei välttämättä jaksa enää pyöritellä samoja ajatuksia pääsemättä mihinkään. Tai minä en pystynyt, mutta en olisi vielä voinut jatkaa diplomityöni kirjoittamista saati alkaa hakemaan töitä. Ajatuskin näistä tuntui meinaan ihan fyysisesti oksettavalta, sillä niihin heijastui niin paljon kipeitä sekä liian tuoreita muistoja ja vielä aukinaisia haavoja. Ajatus oli niin kammottava, että olisin melkein mieluummin hypännyt parvekkeelta. Sitten rupesin yrittäjäksi. Omilla ehdoillani ja askel askeleelta.

En ole koskaan aiemmin julkisesti tätä sanonut, mutta suurin syy, miksi yrittäjäksi päädyin, oli nimenomaan tämä burn out ja lähes totaalinen romahtaminen. Halusin suojella itseäni, ettei kukaan tai mikään voisi uhata minua, kuin minä itse. Eihän sekään välttämättä tunnolliselle ja ronskilla työmoraalilla varustetulle ihmissielulle sitä takaa, etteikö sitä työtaakkaa tulisi haalittua liikaa. Yrittäjänä olin kuitenkin itse vastuussa itsestäni sekä pääosin olosuhteista, jotka itse luon itselleni, vaikka ihan kaikkeen en aina voikaan vaikuttaa.
Yrittäjäksi lähteminen pelotti rehellisesti sanottuna aivan perkeleesti, mutta tiesin, että mikään ei ole yhtä helvetillistä kuin tilanne, jossa olin juuri ollut. Se tuntui ainoalta vaihtoehdolta, sillä toinen olisi ollut se, että olisin jäänyt paikalleen pyörittämään elämääni ja vellomaan kurjuudessani. Sitä en halunnut, vaikka helppoa se ei ollut sieltä kömpiä ylös.
Tuhoavan raskasta minulle eivät ole pitkät työpäivät, työnkuva ilman suurempia lomia tai vastuu itsestäni. Tuhoavan raskasta minulle on se, että olen vastuussa jatkuvasti tekemisistäni jollekin toiselle tai en pysty olemaan päätäntävallassa omasta ajastani tai itsestäni, ja nimenomaan silloin, jos tällainen tilanne kärjistyy epäkohtien ja olosuhteiden vuoksi totaalisesti ja lähtee tuhoamaan ihmistä sisältä päin ilman pakotietä. Tähän liittyy myös paljon rankkoja asioita ja sivuhaaroja, joista en lähde julkisesti kirjoittamaan, vaikka omasta takaa en koe tarvetta piilotella mitään. Kaiken jakaminen ei vaan ehkä ole tähdellistä tai aja aina asiaansa.
Moneen asiaan voi pystyä samanaikaisesti ja on mahdollista saavuttaa uskomattomiakin asioita, kun hommat luistaa, olosuhteet ovat kunnossa ja ympärillä on vankka tukiverkosto. Voi olla vaikeaa myöntää itselleen, että kun hommat lähtevät suoranaisesti kusemaan ja kaatumaan toinen toistensa päälle, ettei tällä kertaa pystykään. Kaikkeen ei voi itse aina vaikuttaa, ja kun asiat, joihin olet luottanut kiven kovaa lähtevät ropisemaan ja lujaa, voivat kaataa loppupeleissä kaiken. Myös sinut.

miltä burnout tuntuu
Pörröneuletakki: TÄÄLTÄ* // Levi’s 710 Super Skinny-farkut: TÄÄLTÄ*

Henkinen jaksaminen ja pahoinvointi on asia, josta puhutaan aivan liian vähän. Häpesin tätä asiaa pitkään, ja osittain siksi, etteivät kaikki tätä ympärilläni ymmärtäneet tai halunneet edes yrittää ymmärtää. Olen toki toisinaan tästä myöhemmin kohtuu avoimesti puhunut (somen ja blogin ulkopuolella) ihmisten kanssa, mutta julkisesti en halunnut jakaa tätä siksi, jos vaikka tämä vaikuttaisi joskus tulevaisuudessa työkuviohin. Kuka haluaisi palkata heikon ihmisen, joka on jo kerran romahtanut, tai tehdä yhteistyötä yrittäjän kanssa, jolla on taustaa siitä, ettei vaan jaksanut.
Tiedän, etten ole ainut, ja toivotaan, että avoimuudella asiaan saataisiin ymmärrystä ja muutosta. Kukaan ei voi kestää kaikkea, eikä kenenkään kuulukaan. Se ei tee ihmisestä heikkoa, vaan vaatii äärimmäistä vahvuutta nousta sieltä ylös. Kaikesta voi oppia, ja kaikesta voi vahvistua. Joskus myös olosuhteet vain pistävät sen viimeisen niitin. Tähän on vielä pakko heittää oheen osittain aiheeseen liittyvä muistutus jokaiselle. Kohtele muita ihmisiä hyvin ja arvostuksella. Koskaan et voi tietää, mitä ulkokuoren takana tapahtuu, sillä kaikki ei todellakaan näy päälle päin. Oli kyseessä sitten työkaveri, pomo, kaupan kassa tai tuntematon somevaikuttaja.

Vahvaa ja itselleen armollista loppuviikkoa. <3

TSEKKAA MYÖS:
Miksi on noloa myöntää, että on väsynyt?
Pirteän tytön syndrooma

EDELLINEN JUTTUNI:
Joko saa fiilistellä joulua? Muita joulufaneja?

♥  SEURAA MINUA  ♥
YouTube // Bloglovin // Facebook // Instagram

Kommentit (36)
  1. Itse saman kokeneena, en voi kun nostaa hattua avoimuudesta ja ihailla, että perustit oman yrityksen. Itse toivun edelleen vuoden alussa todetusta uupumuksesta ja masennuksesta, jonka rytäkässä mies lähti toisen naisen matkaan. Päivä kerrallaan menty ja olen löytänyt aivan uuden arvostuksen ja armollisuuden itseäni kohtaan. Näistä muiden kamppailutarinoista saa uutta voimaa jatkaa eteenpäin. Kiitos 🙂

    1. Piia Pajunen
      1.11.2018, 16:02

      No kestihän tämä itselläkin, että tästä julkisesti puhuin. Tietty tässä on myös aina julkista työtä tekevänä harkinnan alla se rajanveto, mitä itsetään ja yksityiselämästään haluaa jakaa, mutta tässä tulin nyt siihen lopputulokseen, että avoimella keskustelulla aiheesta voisi saada ehkä hieman tabuja kumottua.
      Ja itsellä kanssa osui samaan rytäkkään monta osumaa, ja tämä yhteissumma nimenomaan itseni lopulta veikin maihin. Tsemppiä älyttömästi sulle, ja näistä kun ylös taas pääsee, niin on usein oppinut itsestään ihan järkyttävän paljon. Kiitos myös sulle ihanasta kommentista, ja näitä asioita voi olla oikeasti hyvä jakaa. <3

  2. Kiitos kun jaoit tarinasi! Kuten sanoit, näistä ei puhuta todellakaan tarpeeksi paljon ja ihminen on aika yksin tällaisten asioiden kanssa.
    Tunnistan itsestäni, että samanlainen tilanne on hyvin lähellä. Päätoimisen opiskelun, järkyttävien työmäärien, aktiivisen salireenin ja vapaa-ajan pyörittäminen on ajanut siihen pisteeseen, että pian ei onnistu mikään. Tää on alkanut kanssa oireilla ihan paniikkikohtauksilla yms. jo vuosi sitten. Mutta se on yllätävän vaikea alkaa keventää mistään, koulusta ei määräänsä enempää voi keventää, töitä toki jonkin verran sekä omaa reeniä ja sosiaalista elämää, mutta kanssa näin tunnolliselle ihmiselle nousee heti kunnon huono ihminen- olo, kun ei jaksakaan käydä koulun lisäksi 4krt viikossa salilla ja tehdä töitä useempana päivänä viikossa. Mutta pakko tähän on kanssa jotain tehdä, koska muuten ei tehdä enää mitään 😀
    Mutta vielä kerran kiitos kun julkaisit tästä postauksen, mahtava nähdä että vaikuttajat lähtevät oikeasti ottamaan kantaa tähän ja tuomaan esille kuinka yleistä ja myös normaalia uupumus on!

    1. Piia Pajunen
      1.11.2018, 16:04

      Tää on muuten oikeasti aika hyvä jokaisen oivaltaa, että jokainen meistä on vain ihminen. <3 Sinä, minä, naapuri, ystävä tai kaikkeen pystyvältä vaikuttava somevaikuttaja. Itselleen kannattaa muistaa olla armollinen, ja ei meidän kaikkien tarvitse pystyä samaan tai tekemään niitä asioita, jotka eri ihmiset parhaimpina hetkinään pystyvät.
      Kiitos sulle aivan ihanasta kommentista ja armollisuutta sinne. Sä riität sellaisena kuin olet, eikä aina tarvitse olla kaikkea. <3

Kommentointi suljettu.