KÄYN PSYKOTERAPIASSA, EIKÄ HÄVETÄ MYÖNTÄÄ SITÄ

Tänään vietetään maailman mielenterveyspäivää. Siitäpä sainkin vihdoin hyvän syyn julkaista postauksen, joka on pyörinyt luonnoksissa aivan laittoman kauan. Enkä itsekään tiedä miksi.

Toinen vuosi tiivistä psykoterapiaa pyörii parasta aikaa omalla kohdallani. Kaksi kertaa viikossa 45 minuuttia kerrallaan. Vähän turhan pitkään meni, että tämän prosessin sain käyntiin, koska Kela-tuettuun psykoterapiaan oikeuttava B-lausunto mulla on ollut kourassa ensimmäisen kerran jo 2010. Onneksi Terapiatakuu-kansalaisaloite meni läpi, sillä jatkossa samankaltaisia turhia viivytyksiä voidaan ehkä ehkäistä. Näin ainakin toivon.

Vuosittain aikuisista 20-25% sairastaa mielenterveyden häiriöitä Suomessa. Itselläkin on lähipiirissä monen monta ihmistä, jolla mielenterveyden kanssa on ollut haasteita. Itseasiassa lyön vaikka huntista vetoa, että lähipiirissäni on enemmänkin ihmisiä, mutta en vain tiedä tätä, koska harvemminhan näistä puhutaan, ja vastoin yleistä ajatusta mielenterveysongelmat eivät välttämättä näy ulospäin. Mielenterveyden kanssa taisteleva ei tarkoita sitä, että olisi nyhvääntyneenä 24/7 vilttiin kotona, itkisi vaan ja olisi jotenkin säälittävä ja epäkelpo ihmisolento, joka ei pystyisi muuhun kuin synkkyyteen. Hah, ei tosiaan!

Edit: Välillä se voi olla myös sitä, ettei pysty pitkään aikaan mihinkään, ja nimenomaan makaisi vaan sohvalla viltin alla päiväkaudet putkeen itkien. Mutta sen ei tarvitse olla lopullinen olotila, ja se ei määritä automaattisesti lopun elämäsi kohtaloa tai kelpoisuuttasi ihmisenä.

Mä koen olevani ihan “normaali” ihminen. Myös psykoterapiassa käyvät tuntemani ihmiset ovat ihan “normaaleja” ihmisiä. Multa lentää surkeaa läppää ja pistän asioita toisinaan eteenpäin sillä tahdilla, että heikompia hirvittää. Mä hitto olen vetänyt tässä diplomi-insinöörin paperit, voittanut pari Suomenmestaruutta, vetänyt EM-mitalia kaulaan kahdessa eri urheilulajissa, kilpaillut ammattilaisliigassa lajini kovimpien joukossa, mennyt naimisiin, perustanut hyvin pyörivän yrityksen (joka työllistää nykyään myös mieheni), valmentanut intohimoisesti, kouluttautunut tälläkin alalla ja viettänyt oikeasti tosi onnellista elämää. Vaikka olen koko ajan taistellut mielenterveyden kanssa. Toisina hetkinä todella lujaa. Toisina hetkinä en juurikaan. Eli se siitä stereotypiasta.

Haasteet eivät katso ihmistä

Noh, 2010 elämässä mylläsi. Niin määrätietoinen, vahvan oloinen, elämässä eteenpäin draivilla menevä diplomi-insinööriksi opiskeleva ja intohimolla kilpaurheileva nuori nainen joutui toteamaan, että joskus elämä heittää asioita ja tilanteita, josta ei enää pelkällä sisulla selviä. Vaiheita, jotka vaikuttavat sisimpään niin lujaa, että ne eivät katoa, vaikka pysäyttävä tilanne olisikin jo mennyttä elämää. Ei välttämättä vuosikymmenessäkään, vaikka onneksi enemmän ne ovat poissaolollaan ilmentyneet, mutta uusi iso isku vyön alle voi laukaista uudelleen. Näin on käynyt parikin kertaa, mikä saattaa vaikeuttaa omalla tavallaan jo entisestään todella pysäyttäviä ja rankkoja tilanteita. Toisaalta samalla takataskuun on myös kertynyt työkaluja selvitä näistä.

Kun paperissa lukee ensimmäisen kerran “Keskivaikea ahdistus ja masennus”, niin kyllähän se pistää mietityttämään, miten hemmetissä tähän on päädytty? Kun eihän tällainen nyt omalle kohdalle voi osua. Mähän olen rempseä, reipas ja menevä ihminen. Ensimmäisellä kerralla tästä selvittiin ajan kanssa ja kevyemmällä täsmäavulla, mutta myöhemminhän se iski bumerganina takaisin ja entistä lujempaa, koska käsittely jäi ensimmäisellä kerralla aika puolitiehen.

En ole sanonut tätä ikinä julkisesti ääneen, mutta yksi painavimmista syistä, miksi rupesin alunperin yrittäjäksi on juuri oma jaksamiseni ja henkinen hyvinvointini. Yrittäjyys ei ollut ensimmäinen vaihtoehtoni muutamia vuosia takaperin, mutta sillä hetkellä muuhun en olisi pystynyt, ja tämä oli mun reittini siihen, ettei elämäni olisi tarvinnut pysähtyä. Pystyin ja pystyn toteuttamaan itseäni olosuhteista huolimatta ja säätelemään työpanostani voimavarojeni mukaan.

Tästä olen toisaalta aivan järjettömän ylpeä. Olen muovannut elämästäni paletin, jossa pystyn olemaan parhaimmillani. Pelaan niillä korteilla, jotka kädessäni sillä hetkellä on. Heikommallakin kädellä voi saada kovaa jälkeä aikaan, jos vain pelaa ne oikein, mutta välillä on ihan okei jättää pelikierrokset jopa kokonaan sivuun. Sekin voi olla ajoittain paras vaihtoehto, että pääsisi eteenpäin.

Lepään riittävästi, koska tiedän, että kun saan vireen, niin olen pysäyttämätön ja saan ihan hemmetisti aikaiseksi ja teen olan takaa silloin, kun musta tuntuu hyvältä. Silloin kun on haastavampaa, niin saan silti hommat tehtyä, mutta pystyn jaksottamaan itse työtä jaksamiseni mukaan. Ihan helposti en kaadu, vaikka välillä oma usko ja voimat ovat olleet koetuksella.

Jotain se opettaakin

Näin isoa kokonaiskuvaa tarkastellessani voin huomata, että on tässä kaikessa ollut jotain hyvääkin. Kun on oppinut käsittelemään vaikeita asioita elämässään, kohtaamaan oikeasti tunteensa sellaisina kuin ne ovat ja myöntämään ääneen itselleen (ja muiden kuullen) todella raskaita asioita, niin takataskussa on sellaisia työkaluja, mitä ihan jokaisella ei ole.

Mua ei hävetä tuntea. Mua ei hävetä puhua niistä, eikä mun mielestä näistä asioista puhumisen tarvitse olla mitään vollottamista ja säälipallona pyörimistä. Ihan samaan tyyliin pystyn puhumaan omista kokemuksistani kuin vaikkapa millaista oli opiskella diplomi-insinööriksi tai mitä haasteita yrittäjyydessä on. Jos joku kysyisi, niin en näe siinä mitään hävettävää, mutta harvemminhan nämä erikseen nousevat keskustelunaiheeksi kahvipöydässä. Ja aasinsillat olisivat aika pitkiä monista keskustelunaiheista, joten usein nämä aiheet jäävät höpöttelemättä, heh.

Aika monesti käydessäni diippejä keskusteluja ihmisen kanssa, jolla ei ole mielenterveyden kanssa ollut (todettuja) haasteita, huomaan tahtomatta ajattelevani, että saattaa olla kohta menoa tuollakin. Pystyn tunnistamaan muissa aika hyvin kyteviä asioita, jotka olisi oikeasti syytä käsitellä ja jotka helposti kasaantuvat tikittäväksi aikapommiksi (isoksi tai pieneksi), joka odottaa lopullista triggeriä. Tai sitten niiden asioiden kanssa painitaan vain vuodesta toiseen itsekseen, kun niille ei osata tehdä mitään.

Tämän koen myös valmennustyössä ihan helvetin kovaksi ässäksi hihassa, koska ymmärrän aika syvältä käsin sen, ettei ihminen ole kone. Oli sitten kyse ravitsemuksesta, treenaamisesta, elämästä, työnteosta tai ihan mistä tahansa, niin paperille voi laittaa ohjeet tai kirjata faktat, mutta todellisuus voi olla kaukana tästä. Kaikkihan on paperilla simppeliä, mutta siihen sekaan kun heittää sen olennaisimman mausteen eli ihmisyyden ja elämän, niin paperin sisältö ei olekaan enää niin yksinkertaista. Olen kehittynyt aika perkeleen hyväksi luovimaan vastatuulessa, ja sitä yritän ohessa opettaa muillekin. Koska elämä ei mene käsikirjoituksen mukaan.

Avun hakeminen on hemmetin järkevää

On selkeää, että kun jalka menee poikki, niin mennään lääkäriin ja se hoidetaan. Tämän voi myös heittää häpeämättä someen ja kaikkien tietoon, että jalka on paketissa, eikä sillä voi pariin kuukauteen kävellä. Entä jos elämä vetäisee eteen jotain todella järkyttävää tai pysäyttävää, ja oma henkinen jaksaminen menee väliaikaisesti tai pidemmäksi aikaa rikki? Tai rikkoo jaksamisensa pikkuhiljaa rasitusvamman tavoin ja huomaamatta ilman yhtä isompaa tälliä. Siitähän a) moni ei ylipäätäänkään mene lääkäriin tai hae apua b) mieluusti vaietaan ja pidetään salassa muilta ja c) yritetään sinnitellä viimeiseen asti omillaan, “koska ei tässä mitään”.

Psykoterapeuttiani lainaten kyse ei useinkaan ole mistään isosta ja mullistavasta, joka olisi mennyt pieleen. Kyseessä voi olla vähän kuin pieni virheasennosta alkanut lukko selässä, joka vaikuttaa kaikkeen liikkumiseen niin pitkään, ennen kuin se väärään kohtaan jämähtänyt lukko saadaan löydettyä ja lopulta aukaistua. Ei aina tarvitse olla erityisen selkeää ja suurta syytä, että voimavarat olisivat valuneet tyhjiin. Asiat voivat olla todella hyvin, ja samaan aikaan tuntea olonsa todella huonoksi. Ja päin vastoin.

No mitä nyt kuuluu?

Olen kokenut saavani psykoterapiasta aivan järjettömän suuren avun, mutta tekemistä on vieläkin. Varsinkin, kun elämä heitti viime kesänä todella ikävän iskun eteen, joka olisi ottanut äärimmäisen koville joka tapauksessa. Uskon silti, että tämänkin asian käsittelyssä on auttanut jo olemassa olevat työkalut, sillä vaikeita asioita olen joutunut kohtaamaan ja käsittelemään aiemminkin.

Ja vaikka nyt on ollut hieman raskaampaa, niin se ei automaattisesti tarkoita sitä, että olisin nurkassa nyhväävä säälipussi tai menetetty tapaus. Pystyn nauttimaan ihanista hetkistä. Pystyn nauramaan niin paljon, että on vaikea lopettaa. Pystyn puskemaan koviakin suorituksia työn ja treenien saralla. Mutta silti tarvitsen aikaa ja työstämistä.

Adidas-huppari: TÄÄLTÄ*
Adidas-collarit: TÄÄLTÄ*

Henkinen hyvinvointi, mielenterveys ja voimavarat eivät ole itsestäänselvyyksiä. Mielenterveyden haasteet voivat osua kenelle tahansa luonteesta, koulutuksesta, taustasta tai tulotasosta riippumatta. Se ei silti tee ihmisestä yhtään huonompaa tai heikompaa, ja siksi mielenterveys on tabu, josta olisi vihdoin hyvä päästää eroon. Mäkin joskus tätä häpesin, mutta en enää.

Haleja loppuviikoon!

EDELLINEN JUTTUNI:
Kannattaako ja pitääkö aina treenata yhtä paljon?

VALMENNUKSET:
PROVE Simple startti 21.10 – Hyppää messiin!