Tyttö naiseksi

”Vielä en tunne olevani niinkään nainen, vaan tyttö, joka on löytämässä uudelleen varhaisvuosiensa ilon.” Näin totesi kuvataiteilija Sanni Seppä (36) Anna-lehden 28/2016,  Matka naiseksi -haastattelussa. Tämän lauseen luin moneen kertaan, koska se pysäytti. Sanni seppä sanoi juuri ne sanat, jotka itse olen tuntenut jo pidemmän aikaa sisälläni, mutta joita en ole saanut muotoiltua lauseeksi.

Tunnistin Sannin tarpeen varttua ja aikuistua, tehdä nuorempana, kuten muut (yhteiskunta, ystävät, vanhemmat) odottavat, mutta kuitenkaan välttämättä löytämättä sitä aidosti omaa polkua. Sannista en tiedä, mutta itse olen pitkälti elämässäni ajautunut. Ja hyvin olenkin: opiskelemaan korkeakouluun, vakituisiin töihin unelmien työpaikkaan, naimisiin, äidiksi, vaikka murrosikäni myrskyisä olikin.

Vasta nyt, 37-vuotiaana koen, että olen tekemässä sitä, jota minun pitäisikin tehdä. Saan tehdä työtä, josta nautin. Minua rakastetaan ja saan rakastaa. Elän, kuten haluaisinkin elää. Ei aikuisuus ole tosikkomaista, harmaata puurtamista tai puuduttavaa, vaan elämästä nauttimista, itsensä toteuttamista ja jonkin hyvän tuottamisesta.

Vuodet parikymppisestä reilu kolmekymppiseksi olivat monin tavoin aikuisuuden yrittämistä, normien täyttämistä ja muottiin mahtumista. Oman tien löytäminen, aiempien arvojen kyseenalaistaminen ja sen ymmärtäminen, että ihminen voi muuttua koko elämänsä, ovat saaneet minut havahtumaan, että elämähän on tässä. Nyt. Nyt teen ratkaisuni itse, oman järjen tai intuitioni ohjaamina. Mukana on vahva luottamus omaan osaamiseen ja uskallus onnistua tai epäonnistua. Kyky valita tai päästää irti.

Katkera en ole, että nuo välivuodet tarvittiin. Toisille riittää yksi lukion jälkeen, minä pidin vähän useamman. Uskon, että elämän tarkoitus on tulla siksi, mitä voi parhaimmillaan olla, kuitenkaan ylisuorittamatta, hyväksyen kyllin hyvän version itsestään. Sekä ympäröidä itsensä ihmisillä, jotka tuovat ne parhaimmat puolet esiin. Jos minulla oli onnea raaputtaa elämäni päävoitto vain ajautumalla elämässäni eteenpäin, ei se, että voiton saa lunastaa vasta nyt, haittaa yhtään.

Kun pyydän psykologian opiskelijoitani kehityspsykologian kurssin aluksi piirtämään elämänkaarensa alusta loppuun, tulee heillä usein vaikeuksia 25 –vuodesta eteenpäin: eihän sen jälkeen enää ole elämää! Voi kunpa he tietäisivätkään. Elämää kyllä on, yllin kyllin,  kunhan sen vaan ensin löytää ja ymmärtää, ettei elämä elämällä kulu. Päinvastoin.

Sannin tavoin, olen oppinut hillitsemään omia tunnekuohujani ja harjoitellut kärsivällisyyttä (eivätkö nämäkin ole aikuisen tunnusmerkkejä). En kuitenkaan halua kontrolloida itseäni liikaa, vaan säilyttää leikkisyyden, spontaaniuden ja kyvyn hullutella. Kun katson nyt 10- vuotiasta tytärtäni, näen nuoren naisen, jota ei voisi vähempää kiinnostaa, mitä häneltä odotetaan, tai mitä muut hänestä ajattelevat. Tuon tytön ajatusmaailman hukkasin moneksi vuodeksi, mutta onneksi se on taas osa tietoisuuttani ja asennettani.

Vielä  en siis  tunne olevani niinkään nainen, vaan tyttö, joka ajattelee, että maailma on mahtava paikka. Olen löytänyt ilon, joka ei sido, luokittele tai lokeroi, joka on sillä tytöllä, joka ei mieti, mitä muut ajattelevat, ja joka saa olla ja kasvaa rauhassa. Jos aikuisuus on parhaimmillaan tätä, saatan joskus kasvaakin isoksi. Nelikymppisenä elämä alkaa näyttäytyä aivan uutena, valoisana ja täynnä mahdollisuuksia.  Vielä en siis kuvittele olevani niinkään nainen, vaan tyttö, joka on löytämässä uudelleen varhaisvuosiensa ilon. Tässä on hyvä aikuistua ja innostua. Olla vähän liian tyttö naiseksi.

<3 Anna

Kuvat meidän yhteisiltä lenkeiltä miehen kanssa.