Päällimmäisenä pettymys vuoteen 2019 – Toiveita, ei lupauksia

Pettymyksen, murheen ja surun sanoja. Ilmiö, johon en ole aikaisemmin törmännyt, ainakaan näin suuressa mittakaavassa! Luin kiinnostuneena ja liikuttuneena ystävieni Facebook-päivityksiä vuoden vaihtuessa. Sellaisetkin ystäväni, jotka edes harvoin päivittävät somea, olivat kirjoittaneet pitkiä sepustuksia kuluneesta vuodesta, ja jopa vuosikymmenestä.

Yksi oli surrut menetyksiä, toinen avioeroa tai sairastumista ja kolmas oli aloittanut terapian. Useimpia lukemiani pitkiä muisteloita leimasi tietynlainen pettymys, tai kuvaus raskaasta ja murheen täyttämästä vuodesta, jopa vuosikymmenestä. Iloisten uudenvuodentoivousten kuvavirrassa nämä avautumiset olivat, ainakin minulle, jotain ihan uutta. Ja nyt niitä oli enemmän kuin koskaan!

Tähtien asento vai somekulttuurin muutos?

Oliko viime vuosi jotenkin yleisesti hankala vuosi? Miksi niin moni ystäväni ja tuttavani koki vuoden erityisen vaikeaksi tai kohtasi niin paljon haasteita, ja halusi nyt kirjoittaa siitä? Löytyykö selitys tähtien asennosta vai esimerkiksi siitä, että minä, ja myös ystäväni, olemme tulleet tiettyyn ikään? Vai olemmeko vain niin tottuneita näkemään somessa vain iloisia asioita, etä avautuminen vaikeuksista herätti siksi huomioni?

En tiedä vastausta, mutta vähemmistönä olivat he, joiden 2019 olisi ollut vuosista parhain. Myönnän, että olin kirjoituksista hieman yllättynyt, mutta en mitenkään huonossa mielessä. Sanoin Jaakollekin, että huomasitko, kuinka moni somessa kertoi pitkin sanankääntein, ettei jää kaipaamaan viime vuotta. Hän myönsi tehneensä saman havainnon.

Oliko viime vuosi tavallista huonompi vuosi monelle ystävälle ja tuttavalleni, vai löytyykö syitä vuodatusten tulvalle myös muualta? Olemmeko ehkä siirtymässä kohti avoimempaa somekulttuuria, jossa myös ikävien asioiden jakaminen on hyväksyttävää ja normaalia? Onko nyt ja tulevaisuudessa sallitumpaa kertoa myös niistä hankalammista asioista ilman, että tulee blokatuksi tai leimatuksi?

Avoin tilitys vai varvaskuva biitsiltä?

Somessa on totuttu julkaisemaan, ja myös katselemaan, iloisia päivityksiä, kuten saavutuksia ja menestystä. Varvaskuvat etelänlomalta hiekkarannalta, pariskunnan pusukuvat ja lemmikkien edesottamukset. Olet varmaan nähnyt näitä? Juostu maraton ja lapsen hymy turnauksen tsemppipalkinto käsissään. Näihin postauksiin on helppo painaa peukkua tai sydäntä. Mutta onko niihin helppo samastua?

Jos joku jatkuvasti valittaa tai postailee negatiivisia juttuja, on se monen mielestä ollut lähinnä vaivaannuttavaa. Meidän on helpompaa katsella kissavideoita ja kilistelevien kaverusten kuoharilaseja, kuin kohdata somessa ongelmia, surua tai kuolemaa. Onhan some monelle myös pakopaikka, jonne nimenomaan karataan piiloon omia ongelmia ja vaikeuksia.

Miten minusta alkaa kuitenkin tuntua, että jatkuvan iloisen kuoren tai suoranaisen kulissin ylläpitäminen alkaa olla jo vähän passe. Aitous ja realismi ovat selkeästi olleet esimerkiksi työpaikallani instagramissa jo pitkään in, sensijaan, että sinne postattaisiin kiiltokuvamaisia ja viimeiseen asti muokattuja julkaisuja, joista on karsittu kaikki ongelmakohdat.

Kiitos vuodattajat!

Mielenterveysongelmista, kuten masennuksesta puhutaan nykyään avoimemmin, samoin ihmissuhdeongelmista ja muista elämään liittyvistä vaikeuksista. Minusta tämä on vain hyvä asia. Esimerkiksi mielenterveysongelmiin liittyvät tabut ja stigmat vähenevät sen myötä, kun huomataan, että kuka tahansa voi kohdata elämässään kriisejä, ahdistusta tai masennusta.

On helpottavaa huomata, että täydelliseltä näyttävät elämät, liitot ja matkat eivät välttämättä olekaan täydellisiä, vaan jokaisen elämään liittyy murheita, ongelmia ja säröjä. Uudenvuoden vuodatusten kirjoittajat tekivät suuren palveluksen. He näyttivät omalla esimerkillään, että on ihan ok näyttää omat heikkoutensa ja olla haavoittuva. On ihan ok, vaikkei aina olisikaan kivaa ja mukavaa. On myös ihan ok kertoa omista vaikeuksista avoimesti, eikä yrittää kätkeä ja piilottaa niitä kiiltävän kuoren alle.

Eivät virheet tai murheet tee meistä heikkoja, vaan päinvastoin, ne vahvistavat ja yhdistävät. Ne tekevät meistä ihmisiä ja näkyviä, myös toisillemme. Ne sitovat kohtaloita yhteen ja antavat toivoa tilanteessa, jossa itse etsimme neuvoa tai johdatusta.

<3 Anna

P.s. Parasta oli lukea ystävien ja tuttavien toiveita ja haaveita tälle uudelle vuodelle. Moni oli nimittäin sitä mieltä, että vuodesta 2020 on pakko tulla, jos ei paras, niin ainakin parempi kuin edellisestä vuodesta. Olen samaa mieltä.

Lue myös edellinen postaukseni: Paras nettivalmennus! – Lue tämä ennen kuin ostat

Tuu instaan: @ansaivo