Mistä lähdin liikkeelle lihaskuntotreenissä
Kun julkaisin postauksen Lihaskuntotreenin aloittaminen oli käännekohta, sain lukijoilta useita kysymyksiä postaukseen liittyen. Minulta kysyttiin esimerkiksi, että onko yli yli 40 tai 50 -vuotiaana myöhäistä aloittaa lihaskuntoharjoittelua, ja voiko tällöin vielä saada tuloksia kroppaan (Vastaus: ei ole liian myöhäistä ja kyllä ehdottomasti voi!).
Minulta kysyttiin myös, mistä lähdin lihaskuntotreenissä liikkeelle. Kysyjä kertoi, että on ennemminkin aerobisen liikunnan fani, mutta häntä kiinnostaisi tietää, miten lihaskuntoharjoittelun aloittaminen käytännössä minulta onnistui, ja mikä motivoi kokeilemaan.
Pakko on huono motivaattori
Lihaskuntotreeniä tarvitaan, se on fakta. Sanotaan kuitenkin, että pakko on huono motivaattori, ja itseään voi olla hankala innostaa tekemään jotain vain siksi, että sitä “pitäisi tehdä”. Sisäinen, itsestä kumpuava motivaatio säilyy usein pidempään ja johtaa todennäköisemmin tuloksiin, kuin ulkoa tulleet vaatimukset. Minulla lähtölaukauksen antoi kuitenkin pakko, mutta hieman toisenlainen pakko.
Olen koko ikäni harrastanut aerobista liikuntaa: kävelyä, juoksua ja spinningiä. Lihaskuntotreeniä en tehnyt, ennen kuin vasta yli kolmekymppisenä. Olisin varmasti jatkanut tykkäämälläni kestävyystreenin tiellä, mutta reilu kolmikymppisenä kantapään kipu pakotti minut luopumaan juoksusta, lopulta reiluksi kahdeksi vuodeksi. Kerron vaivasta mm. tässä postauksessa.
Se, että jouduin lopettamaan juoksemisen ajoi minut aluksi synkistelyyn: juoksu oli minulle rakas liikuntamuoto, jolla hoidin myös päätäni. Juoksu oli keinoni käsitellä tunteita ja hallita stressiä. Juoksu oli helppoa ja hauskaa ja merkitsi minulle todella paljon!
Aloittelijana liikkeelle
En jäänyt kuitenkaan aloilleni ihmettelemään. Halusin päästä liikkeelle, ja ainoa tapa liikkua, joka ei aiheuttanut kipua tai pahentanut vammaani, oli lihaskuntotreeni. Aloitin lähes nollilta. Olin käynyt muutaman kerran elämässäni Body Pumpissa ja aina joskus salilla, osaamatta kuitenkaan oikein tehdä siellä mitään. Lihaskuntoni oli heikohko, erityisesti yläkropassa. Lapset olivat tässä kohtaa kuitenkin tosi pieniä, joten helpointa oli jumpata aluksi kotona.
Samanaikaan aloitetut Personal Trainer -opinnot tulivat kuitenkin äärettömän hyvään saumaan. Opin toimimaan kuntosalilla, käyttämään kuntosalilaitteita, nostamaan vapaita painoja ja heiluttamaan kahvakuulaa. Kouluttauduin TRX-ohjaajaksi ja sain kullanarvoisia tekniikka- ja treenivinkkejä.
Ammattilaisten ohjauksessa löysin oikeat liiketekniikat, kuten oikean polvikulman kyykkyyn. Luulin, että jalkalihakseni olisivat olleet vahvat, koska olin juoksut ja spinnannut. Eivätpä olleet! Pakaraa oli vaikea aktivoida ja kyykkäsin aluksi minipainoilla, ja silti polvet kääntyivät sisäänpäin. Miesten punnerruksia meni vain muutama, enkä voinut ymmärtää, miten joku kykeni nostamaan itsensä suorilta käsiltä tangon yläpuolelle vetäen leuan.
Onko pakko mennä salille?
Jostain se oli kuitenkin aloitettava. Halusin pysyä liikkeessä. Varsinainen kuntosaliharjoittelu ei ole ollut minulle koskaan mikään lempitreenimuoto, siksi aloin tehdä salillakin, jos sinne menin, erilaisia circuit-tyyppisiä kietoharjoitteluita. Toiminnallinen treeni on edelleen ihan lempparini, teen sitä myös paljon kotona!
Valitsen 5-7 liikettä, joita teen kiertoharjoitteluna aikaa tai toistoja vastaan, kolmesta viiteen kierrosta. Oli upeaa huomata, miten nopeasti kehityin säännöllisellä treenillä. Sain napattua painavammat kuulat mukaan ja punnerrukset alkoivat sujua.
Huomasin myös, miten kroppani alkoi muuttua jäntevämmäksi ja sporttisemmaksi! Voiman kasvaminen antoi hurjasti motivaatiota jatkaa harjoittelua. Alun pakko alkoi kääntyä sisäiseksi motivaatioksi.
Päätin jopa alkaa treenata leuanvetoa. Kipuilin pitkään tangon alla, enkä saanut itseäni hilattua ylös, vaikka kuinka yritin. Sinnikkäästi tein negatiivisia leuanvetoja (hyppäsin ylös ja tulin jarruttaen alas) ja käytin kuminauhaa apuna. Lopulta, kun hiffasin oikean tekniikat (sain selän ja keskivartalon liikkeeseen mukaan, pelkillä käsivarsien voimalla on vaikea vetää leukoja), sain ensimmäisen leuan vedettyä! Vois sitä iloa. Sitten menikin jo kaksi, ja viisi jne. Tämä motivoi taas eteenpäin.
Tulokset motivoivat
Nykyään saan jopa paremmat kicksit lihaskuntotreenistä, kuin aikoinaan juoksulenkistä, vaikka onhan toki juoksukin ihanaa. Se, mikä on lisääntynyt huimasti on liikkuvuuteni. Varsinkin, kun spinnasin paljon, olivat reidet ja lonkakoukistajat usein tosi jäykkinä. Lihaskuntotreenillä olen saanut kehitettyä monenlaisia ominaisuuksia kroppaan. Olen voimakas, jäntevä, muodokas, liikkuva ja kestävä.
Aloittaminen, tässäkin, kannattaa tehdä maltilla ja etsiä se lihaskuntotreenin muoto, josta itse pitää eniten. Ei siellä salilla tarvitse laitteissa istua, jos se tuntuu tylsältä (minusta se on tylsää..). Salilla, tai kotona, voi treenata lihaskuntoa kehonpainolla, TRX.llä, kahvakuulilla tai hyödyntää muita lisäpainoja. Viimeiset kuukaudet olen harjoitellut vain kotona. Ennen koronaa kävin myös välillä ohjatuilla lihaskuntoon painottuvilla circuit-tunneilla F45 – Turku -salilla.
Kivaa on se, jos aloittaa melkein nollista, niinkuin minä, voi tuloksia huomata jo todella nopeasti. Tämä motivoi jatkamaan! Suosittelen pyytämään apua asiantuntijalta, kuten minäkin tein. Treenistä saa niin paljon enemmän tällöin irti, ja harjoittelu on mielekkäämpää ja kehittävää.
Nyt voinkin sanoa, että jalkavammani, joka pysäytti juoksuni, oli lopulta kuitenkin onnenpotku! Opin treenaamaan monipuolisemmin ja nyt reilu nelikymppisenä olen vahvempi, kuin nuorena.
<3 Anna
Kaikki postauksen kuvat noin neljän-viiden vuoden takaa, jolloin lihaskuntotreeniä oli jo takana muutamia vuosia.
Lue myös edellinen postaukseni: Leipärakkautta ensipuraisulla – Vehnäleipä, jota herkkävatsainenkin vois syödä
Tuu instaan: @ansaivo
