Mahtava juttu, että aloitat! – Mutta miksi MALTTI on se tärkein asia?

Keski-ikäinen päättää aloittaa, usein pitkän tauon jälkeen, liikuntaharrastuksen. Mahdollisimman paljon, mahdollisimman kovaa ja loput voi jo arvatakin.

Välilevyt pullistelevat lihasten sijaan, tai liikunta lopahtaa pian alkavaan flunssaan tai kokovartalojumiin.

Tuttavapiirissänikin on valitettavan monta esimerkkiä siitä, miten paikat ovat rikki tai keho ylikuormitettu liiallisen rehkimisen tuloksena. Innostus voi helposti myös totaalisesti lopahtaa liian kovaan alkuun. Onko se todella sen väärti? Aina hehkutetaan liikunnan positiivisia vaikutuksia, mutta treenissä on myös varjopuolensa.

Eikö tavoitteena olisi kuitenkin se, että liikuntaharrastus jatkuisi säännöllisenä ja innostavana hamaan tappiin? Ja, että tulisi terveemmäksi treenin myötä, ei päinvastoin?

Tauon jälkeen kyykkyenkat?

Pahin tilanne on varmasti silloin, jos lähdetään yksin, pitkän tauon jälkeen, päihittämään omaa kyykkäys- tai maastavetoenkkaa. Edellisen kerran painot niskassa on huhkittu aikoja sitten, eikä kehon luonnollista rapistumista (lue: ikääntyminen) oteta huomioon. Käsitys omasta kunnosta saattaa olla hakusessa, ja tekniikkakin vähän sinne päin.

Eipä silti. Olen kuullut myös tilanteista, jolloin personal trainerin ohjauksessa on saatu ikäviä selkävammoja. Ymmärrän ihmisiä, jotka hampaat irvessä puskevat ne viimeisetkin toistot, koska asiantunteva pt niin käskee. Seuraukset saattavat olla kammottavat. Jopa vuosien kuntoutuminen, kivut ja liikunnan lopettaminen tyystin.

Liikuntavammat ja – tapaturmat ovat todella yleisiä. Varsinkin uuden lajin aloittaminen tulisi tapahtua rauhallisesti. Cross Fit -salin tsemppi ja yhteisö voivat olla todella kannustavia, mutta itseään ei pidä verrata puolta nuorempiin tai useamman vuoden lajia harrastaneisiin. Kenenkään omanarvontuntoa tai ihmisarvoa ei mitata levypainojen määrässä.

Kenen kanssa kisaat?

Joihinkin treenimuotoihin ja joillekin liikkujille ominainen uho voi olla myös turmioksi. Olen itse melko kilpailuhenkinen (jos sille päälle satun) ja minun on todella hankala vetää treeniä rauhallisesti, vaikka niin olisin etukäteen päättänytkin.

En halua antaa (itselleni) piiruakaan periksi ja loppuun asti vedetään täysillä. Kaikki vaaditut toistot on tehtävä! Oman kehon kuuntelu unohtuu tällöin helposti ja se voi kostautua.

Minun olisi hyvä opetella armollisempaa suhtautumista ja uhota itselleni vähemmän. Jos tänään ei kulje, niin sitten ei kulje. 20 vatsan sijaan voi tehdä vaikka kymmenen.

Aloittaisinko triathlonin?

Eniten peräänkuuluttaisin kuitenkin malttia varsinkin silloin, kun liikuntaa aloitetaan taas tauon jälkeen. Vaikka moni tuttavapiirissäni täyttää tänä vuonna 40, ei se tarkoita, että pitäisi jälleen omata pyöreiden vuosien kunniaksi kaksikymmpisen voimat ja ulkonäkö.

Kuulostaa todella houkuttelevalta haastaa itsensä “vielä kerran”, aloittaa triathlon ja juosta marathton. Vetää leukaenkat tai nostaa penkistä enemmän, kuin koskaan, mutta kannattaa miettiä, onko se sen väärti, että tulee rikkoneeksi kehonsa tai vedettyä se ihan piippuun.

Voitaisiinko unohtaa minulle-kaikki-heti -asenne myös liikunnassa, ei vain laihduttamisessa? Voisiko treeniinkin suhtautua iän mukanaan tuomalla arvokkuudella?

Jotta voisit treenata vielä 80-vuotiaanakin ja pysyisit terveenä:

• Lämmittele hyvin ennen treeniä ja kuulostele kehon ja mielen lähettämiä viestejä. Jos olet uupunut, kipeä tai olo tuntuu huonolta, jätä kova treeni väliin.
• Huolla kehoa, venyttele.
• Tunnista liiallinen kuormitus. Miten palaudut? Maittaako uni? Muista, että rasitusvammoista paraneminen vie kauan.
• Älä stresssaa elimistöä lisää, jos olet jo valmiiksi stressaantunut. Valitse kevyt liikunta silloin, kun töissä menee liian lujaa
• Liikunnan pitäisi olla hauskaa! Jos tämä hauskuus katoaa, ollaan vaarallisilla vesillä.
• Tarkkaile levon määrää. Kehittymiseen tarvitaan lepoa ja palautumista.

Minä meinaan muuten kiinnittää tämän juuri laatimani listan jääkaappini oveen. Olen sen verran monta kertaa joutunut kohtaamaan ikävät asiat kantapään kautta.

Kivoja treenejä!

<3 Anna

Lue myös edellinen postaukseni: Keskittymiskyvyttömästä äidistä Crown-maratoonariksi