Leipä – Kaiken pahan taikinajuuri

Leivän puputtaja. Se minä olen aina ollut. Lapsena meillä syötiin paljon leipää. Jälkiuunileipää ja myös ranskanleipää, sitä valkoisinta mahdollista laatua. Ranskiksen saattoi huomaamattaan syödä kokonaan yksin, kun se ei täyttänyt yhtään. Päälle ei tarvinnut laittaa, kuin voita (tai flooraa meillä kotona oli). Pullapitkoakin oli joskus. Siihenkin laitoin myös voita päälle.

Kun meille tuli paahdin, alkoi saada myös paahtoleipää. Juustoleipiä (eli lämpimiä voileipiä uunissa) tehtiin viikonloppuisin kuivahtaneista kannikoista. Kun saimme ensimmäisen mikron, saattoi juustoleivät tehdä tosi nopeasti. Leivästä ei kuitenkaan silloin tullut rapeaa, kuten uunissa. Koulussa rakastin koulunäkkiä. Ystäväni ihmetteli, kun laitoin voita ”väärälle puolelle”. Minä ihmettelin, miten se puoli saattoi olla väärä, johon voita sai tungettua enemmän.

Leipä ei lihota

Leipää oli aina kotonani tarjolla ruuan kanssa. Näin on muuten edelleen, kun käymme vanhemmillani syömässä. Viidennellä luokalla ystäväni kertoi minulle, että leipä lihottaa. En voinut uskoa sitä: söinhän leipää joka päivä, useita viipaleita. Tulimme yhteisymmärryksessä siihen tulokseen, että kyllä ne päälliset lihottavat, ei itse leipä.

Parikymppisenä leivästä tuli minulle syntiä, kielletty herkku, joka sisälsi tyhjiä kaloreita. Luin tietoisena artikkeleita vaalean leivän hiilihydraateista, jotka kertyvät vyötärölle. Vaihdoin pitkäksi aikaa pelkkään ruisleipään.

Tuntuu, että useampi kertoo nykyään vähentäneensä leivän syöntiä, on ryhtynyt gluteenittomaksi tai välttelee viljoja kokonaan. Varsinkin valkoiset jauhot mielletään turhiksi. Niistä kun ei saa, kuin verensokerinsa nopeasti ylös, insuliinipiikin kehoonsa ja paljon turhia kaloreita, joita istumatyöläisen on vaikea saada kulumaan.

Leipä on silti aina ollut minulle kotoisaa ruokaa. Muistuttaahan se minua lapsuudesta. Ilta- ja aamupaloista. Välipaloista. Leipä on turvaruokaa iltateen seurana. Mikään ei maistu niin hyvältä, kuin tuore vastaleivottu leipä ja nokare voita.

Synninpäästö leivälle

Vaikka olen antanut leivälle sittemmin synninpäästön, on se usein jotenkin pahiksen roolissa. Leivän syömisestä syyllistetään. Silti tunnustan olevani leivän puputtaja. Varsinkin iltaisin voisin syödä leipää. Leipää. Leipää. Välillä liiallinen leivän syönti (varmaankin sen helppoudesta johtuen) harmittaa minua. Siksi olen siirtynyt syömään iltaisin puuroa, joka täyttääkin eri tavalla. Olen myös tarkistanut, syönkö päivisin riittävästi, koska usein leipähimo voi johtua myös liian kevyestä lounaasta tai päivällisestä

Tavattuani muutama viikko sitten ravitsemusterapeutti Hanna Partasen, kysyin häneltä, mikä tähän jatkuvaan leivän puputtamiseen voisi auttaa. Ilmeisesti joku muukin kokee ylenmääräisen leivän syönnin hankaloittavan painonhallintaansa, koska sain kysymyksen lukijoiltani.

Hanna ei tuominnut leipää energianlähteenä, mutta muistutti, että leivän laadulla (kuitupitoisuus) ja leivän määrällä päivässä ON merkitystä. Tärkeimpänä hänkin näki juuri päälliset. Viattomista iltapalaleivistä, kaikkine päällisineen, voi saada yhtä paljon energiaa, kuin isosta pizzasta. Hanna myös neuvoi, ettei pääaterioita kannata korvata leivällä, mutta leipä sopii hyvin esim. keiton kaveriksi.

Minä en halua korvata niitä muutamaa palaa leipää, joita päivässä syön, kuivilla riisikakuilla tai kieltäytyä leivästä kokonaan. Leivällä on minulle tunnearvoa. Sen sijaan pyrin valitsemaan leipiä, joissa on runsaasti kuitua ja kiinnitän huomiota päällisiin. Illat eivät voi kulua ranskanleipiä tuhoten, ei enää tässä iässä.

<3 Anna

P.s. Hahaha. Kävin juuri keittiössä hakemassa lisää teetä. Äsken kaupasta haettu ja paketista otettu maalais-chiapatta oli syöty pientä kannikkaa lukuunottamatta. Harrastuksista tulleet lapset olivat vetäisseet sen isänsä pienellä avustuksella noin vartissa.

Lue myös edellinen postaukseni: Minäkin olisin osannut tehdä paremman – kuinka helppoa on arvostella toisia