Syöminen ja syyllisyys eivät kuulu yhteen

Leipomo Tannisen kaksi teeleipää paahdettuna. Päälle voita ja juustoa. Ja kauhea syyllisyys. Kahdesta leivästä. Olin  kaksikymppinen ja syömistäni leimasi kontrollointi ja kiellot. Vaalea leipä ei todellakaan kuulunut terveellisten ja sallittujen ruokien listalle, puhumattakaan herkuista. Jos niitä kuitenkin livahti alas kurkusta, niin kuin livahti, oli tuloksena syyllinen, epäonnistunut ja pettynyt olo.

Kaksikymppinen Anna ei tiennyt ravintoasioista paljoakaan. Enemmän kiinnosti se, mitä näkyi ulospäin. Piti mahtua tiettyyn muottiin: olla urheilullinen ja hoikka.  Tavoittelin arjessa täydellisyyttä, mutta aika/itsekuri/kyvyt eivät aina riittäneet kaikkeen tavoittelemisen arvoisena pidettyyn. Kropan ja ruokavalion piti olla jatkuvasti tiptop-kunnossa. Ja jos ei ollut, katosi hallinnan kokemus ja itsearvostus.

Kun käsitys normaalista syömisestä katoaa

Sain nuorelta blogini lukijalta viime viikolla viestin, joka toi vahvasti mieleen omat nuoruuden kamppailuni ruuan kanssa. Hän kysyi neuvoa, miten syyllisyydestä pääsisi eroon.

Hänen ajatukseni olivat kuin omiani ja tunnistin hänen tekstistään sen, miltä tuntuu, kun käsitys, mitä normaali syöminen on, katoaa. Pelko lihomisesta jäytää mielessä, vaikka ruokavalio on terveellinen. Herkuista seurauksena oli syyllisyys ja itsensä soimaaminen: Nyt lihon, enkä enää kelpaa, ja vain hoikkana minusta pidetään ja minut hyväksytään. Herkutteluhetkistä ei voinut näiden ajatusten takia nauttia. Vaatimukset itseä kohtaan olivat korkealla.

En tiedä oliko kohdallani kyseessä syömishäiriö, mutta ainakaan suhde syömiseen ei ollut mutkaton, eikä rento. Vasta iän myötä olen ymmärtänyt sen, ettei arvoni määrity sen perustella mitä syön tai jätän syömättä, tai mitä kehoni painaa, tai miltä se näyttää. Olen myös pystynyt luopumaan syömiseen liittyvistä kielloista ja rajoituksista, ja samalla syömisestä on kadonnut syyllisyys. Uskon, että moni muukin on käynyt samankaltaisia vaiheita elämässään läpi.

Keho ei kerro ihmisarvosta

Tuntuu, että syömisestä on nykyään tehty kovin vaikeaa. Mistä enää voi tietää mikä/paljonko/kuinka usein on normaalia syömistä, kun meille tuputetaan gluteenitonta, vähähiilarista, fitnessiä ja epärealistisia naisen malleja. Normaalista on tullut epänormaalia: ”Siis mitä, syötkö sä vehnää/hedelmiä/kotiruokaa/sokeria?”

Kaksikymppisen Annan syyllisyyden tunteet kietoutuivat vahvasti omaan kasvuun, itsetuntoon, hyväksytyksi tulemiseen ja muille kelpaamiseen. Nyt kun katson taaksepäin, yritän lempeästi ymmärtää. Nyt näen, ettei minun omakaan arvostukseni tai ihailuni toisia kohtaan, tai se, pidänkö jostakusta, liity mitenkään hänen vartalonsa muotoon. Päinvastoin! Kehon muoto ei kerro ihmisen persoonasta, luoneenominaisuuksista, kunnianhimosta, paremmuudesta tai tehokkuudesta. Ainakin omalla kohdallani se kertoi enemmän epävarmuudesta ja tietämättömyydestä.

Olen oppinut niin lukemalla kuin kokemallakin, kuinka paljon ja minkälaista ravintoa kroppa(ni) ja mieleni tarvitsee toimiakseen optimaalisimmin. Kokonaisuuden kannalta ei ole mitään merkitystä, jos herkuttelen joskus. Jos tunnistan, että syyllistän itseäni herkkujen syömisestä jo ennen niiden  syömistä, niin jätän kokonaan herkuttelematta, koska tiedän, että silloin en pysty nauttimaan kunnolla. Ja jos aion herkutella, niin päätän nauttia jokaisesta suupalasta!

Stoppi itsensä syyllistämiselle

Normaalin ja ilman syyllisyyttä syömisen saavuttamisessa minua ovat auttaneet seuraavat asiat:

• Kunnioitan näläntunnetta ja pidän kiinni säännöllisestä syömisestä. Kuuntelen kroppani signaaleja, enkä yritä kieltää niitä, vaan tartun niihin. Silloin pitää syödä, kun on nälkä! Säännöllinen syöminen on auttanut minua vastustamaan turhia mielitekoja, eikä laukaise ylenmääräistä tankkaamisen tarvetta.
• En jaa ruokaa hyviksiin ja pahiksiin, koska se johtaa helposti ajatteluun, että jos syön pahoja tai huonoja ruokia MINÄ olen huono ihminen. Ymmärrän sen, että kokonaisuus ratkaisee, eikä herkuttelu sillöin tällöin tuhoa mitään: ei vartaloani, ei kehosuhdettani, eikä arvoani muiden silmissä. Päinvastoin.
• En ahmi karkkia suoraan kaapeista seisten, vaan teen herkutteluhetkestä spesiaalin. Katan kauniisti ja istun alas. Silloin herkkuhetkestä tulee oikeasti nautinto, eikä syyllisyyden leimaama hetki seisten käsi karkkipussilla, ja ajatukset jo pahassa olossa, mikä episodia mahdollisesti seuraa.
• Ikä ja rentous omaa kehoa kohtaan ovat auttaneet minua paljon. Ei minun tarvitse todistella itselleni, eikä muillekaan yhtään mitään. Olen hyvä, kaunis ja arvokas ihminen, eikä sillä ole tekemistä sen kanssa, kuinka monta mahamakkaraa tai kuinka tiukka itsekuri minulla on.

Loppujen lopuksi: itsensä syyllistämisestä ei ole mitään hyötyä. Se ei estä minua syömästä herkkuja, vaan saa olon tuntumaan ainoastaan kurjalta. Syön nykyään monen mittapuulla paljon. Mutta oikeaa ruokaa saakin syödä paljon! Muuten en jaksaisi liikkua, enkä voisi hyvin. Jos vaatteet alkavat kiristää, tarkistan tilanteen ja teen tarvittavia muutoksia syömistottumuksiini.

Minulla on edelleen taipumus vedellä välillä liikaa makeaa ja jossain kohti se alkaa tympiä ja saa olon huonoksi. Vältän kuitenkaan lähtemistä samanlaiseen leikkiin mukaan, joka oli piinallinen vuoristorata nuorelle Annalle. Pidän kahdesti vuodessa herkuttoman kuukauden, mutten silloinkaan kiellä itseltäni jyrkästi mitään. Haluan ennemminkin tulla tietoiseksi syömisistäni ja palata niiden asioiden ympärille, jotka saavat olon hyväksi ja auttavat kehoani myös palautumaan paremmin.

Syöminen ja syyllisyys eivät siis kuulu yhteen, vaan syön, koska haluan voida hyvin, jaksaa treenata ja antaa keholleni niitä ravintoaineita, joita se tarvitsee.

<3 Anna

P.s. Jos kuitenkin epäilee syömishäiriötä, kannustan AINA hakemaan ammattilaisapua. Yksin on vaikea taistella syömisongelmien kanssa. Jos ammattilaisen luokse on liian suuri kynnys hakeutua, kannattaa puhua ensin jollekin läheiselle. Joskus jopa vain se saattaa auttaa pääsemään tilanteessa eteenpäin.

Lue myös edellinen postaukseni: Treenimotivaatio lentoon