Me juoksemme valojen perässä

Meidän hiihtolomamme alkaa olla lopuillaan. Odottelemme parhaillaan lentoa takaisin Helsinkiin Ivalon verkkaisella kentällä. Matkamme oli kaikin puolin onnistunut, ja sisälsi juuri sitä mitä tulimme täältä perheenä hakemaankin: paljon hiihtoa, laskettelua, rentoilua, unta, ulkoilua ja yhdessäoloa. Haluan kuitenkin  vielä palata lomamme ensimmäiseen aamuun.

Ensimmäisenä loma-aamuna lähdin nimittäin kipuamaan itsekseni tunturiin. Muu perhe nukkui rankan matkustusyön ja –päivän jälkeen. Itse heräsin melko aikaisin sarastavaan valoon, enkä viitsinyt alkaa kolistelemaan mökissä. Siksi vedin kamat niskaan ja lähdin ulos. Aurinko oli juuri nousemassa. Kiipesin kohti Kaunispään huippua henkeäni, sekä maisemista, että hengästymisestä haukkoen. Minulla on tapana herätä aikaisin ja aamuhetket ovat vain ja ainoastaan minun omiani.

Matkallani todistin, miten aurinko nousi vastapäisen tunturin takaa, luoden niin upean valon, että jouduin tuon tuosta pysähtymään sitä ihmettelemään. Sinistä, pinkkiä, valkoista ja kaikkialla vain lunta  ja hiljaisuutta silmänkantamattomiin.

Huipulle päästyäni ja katsellessani yksin maisemia iso auto kaarsi parkkipaikalle viereeni. Autosta nousi aasialaisilta näyttäviä miehiä ja naisia. Ajattelin, että hekin olivat tulleet ihailemaan auringonnousua. ”Oletko sinäkin tullut tänne katsomaan revontulia?”, mies kysyi englanniksi. ”En”, vastasin. ”Tulin katsomaan auringonnousua.” Mies näytti hölmistyneeltä. Hän alkoi kertoa, miten he ovat puoli neljästä asti aamulla yrittäneet nähdä revontulia. Revontulet olivat syy, miksi he olivat varta vasten matkustaneet tänne kaukaiseen Suomeen. ”Miksi sinä sitten tulit tänne? Muuta, kuin katsomaan auringonnousuja?” hän kysyi kerrottuani, että olen vasta saapunut Eteleä-Suomesta.

”Tulin tänne hiihtämään.”, vastasin. Hän näytti vielä enemmän hölmistyneeltä. ”Noillako?”, hän kysyi osoittaen hiihtohissejä. Kerroin pitäväni enemmän murtomaahiihdosta, jonka jälkeen aistin jonkin sortin inhoa hänen kasvoistaan. ”Siinähän tulee hiki!” hän huudahti. Niinpä.

Toivon todella, että mies seuralaisineen bongasi matkallaan upeat revontulet. Minä juoksen toisenlaisten valojen, erityisesti auringonnousujen perässä. Sekä matkoillamme niin etelässä kuin pohjoisessakin, mutta myös kotona Turussa nautin erityisesti juoksulenkeistä auringonnousun aikaan. Jokainen aamu on jonkin uuden alku. Jokainen auringonnousu on ihme. Sellaisissakin paikoissa, joissa yleensä kuhisee ihmisiä, on aikaisin aamulla ihan hiljaista. Kaunispään huipullakaan ei ollut lisäkseni ketään. Paitsi tuo revontuliseurue.

Meillä jokaisella on omat syymme matkustaa ja nähdä maailmaa. Pidämme eri asioita kauniina ja kuvauksellisina tai muuten merkityksellisinä. Me juoksemme valojen perässä: auringon nousujen tai -laskujen, suurkaupungin valojen, tulen loimun tai tähtitaivaan. Toiset taas tarvitsevat etelän kuumia auringon säteitä Suomen pimeinä talvikuukausina. Minä odotan jo kevään ja alkukesän valoa ja tietysti aikaisia kevätaamuja. Lomamme Lappiin oli kyllästetty terveellisellä luonnon sinivalolla. Kännykän tai padin ruutua ei tullut pahemmin tuijoteltua. Eihän puhelin edes toiminut kovalla pakkasella.

Päivät pitenevät kevättä kohden mentäessä. Lisääntyvä valo villiinnyttää ja energisoi, ainakin minut. Nastalenkkareita ei enää lenkeillä tarvitse. Aurinko kuivattaa kävelytiet ja jokirannan juoksureiteiltä putsataan hiekat. Lapin maisemien jälkeen odotan kuivia ja puhtaita teitä. Askel tuntuu tällöin kevyeltä, ja juosta jaksaa ihan kuinka kauan, ja minne vaan.

<3 Anna

Lue myös edellinen postaukseni Suoraan treeneistä ahmimaan