ALLERGIAPERHE: Lapsen olon helpottaessa, äiti saa romahtaa

Me olemme eläneet aikalailla 4,5v allergia-elämää, josta vähän reilu neljä vuotta olemme tienneet nimetä sen allergiaksi. Keväällä 2016 pala palalta meidän vyyhti alkoi selvitä ja palaset loksahdella kohdalleen. Siinä kohti olimme valvoneet Leon kanssa jo sen puoli vuotta ja itkeneet hetkittäin kilvan; lapsi kipua, äiti kykenemättömyyttään auttamaan toista. Sinä keväänä saimme nimen sille kaikelle; allergia. Sen jälkeen vuodet ovat lisänneet nimityksiä tälle kaikelle; on tullut astmat ja korvakierteet tutuksi. Olemme kokeneet paljon näiden 4,5v aikana. Sitten elämämme alkoi helpottaa viime kesänä; löytyi uusia ruokia, Leo alkoi nukkua ja myöhemmin myös äiti oppi nukkumaan. Yht’äkkiä oltiin aivan uuden äärellä; pahin sumu, pahin ”suorita ja selviydy” -ajatus alkoi väistyä ja päässä juoksi miljoona ajatusta. Ajatukset, tunteet, kaikki koettu.. Olin aivan solmussa.

ÄITI SAA ROMAHTAA, ÄITI SAA OLLA HEIKKO

Lokakuussa odotimme neuvolalääkärille pääsyä. Aikamme oli huomattavasti myöhässä. Ajattelin, etten sielläkään pysty tuntemaani tuomaan ulos, koska aika tuskin riittää. Sitten pääsimme sinne huoneeseen ja lääkäri aloitti sanomalla:”Olen hiukan myöhässä, koska tutustuin teidän tarinaanne. Teillä on ollut ilmeisen rankkaa ja me emme ole täältä neuvolan puolelta tarjonneet juuri mitään. Miltä sinusta nyt tuntuu?” 

Yritin vakuutella siellä lääkärin luona, kuinka kyllä jaksan ja ei huolta. Silloin lääkäri sanoi minulle juuri ne oikeat sanat:”Äiti saa olla heikko, äiti saa romahtaa. Myös äidillä on siihen oikeus eikä se tee sinusta yhtään huonompaa äitiä.” Ja näiden sanojen jälkeen olin valmis myöntämään, että tarvitsen jotain; vaikka psykologia. Siinä minä istuin neuvolalääkäriä vastapäätä ja annoin asioiden tulla. Sain myönnettyä, että olen väsynyt ja aivan solmussa. Olen väsynyt, olen katkera, ajatukseni ovat solmussa, olen hukassa. Allergia-taipaleemme ei todellakaan ollut loppu lokakuussa, mutta meillä oli helpottanut niin paljon, että minullakin oli varaa alkaa tuntemaan jotain. Minullakin oli varaa ja tilaa tehdä muutakin, kuin ainoastaan selviytyä.

Ja niin tuo neuvolalääkäri laittoi lähetteen neuvolapsykologille, todeten, että aloitetaan sillä ja jatketaan muulla jos se ei riitä.

NEUVOLAPSYKOLOGILLA

Se oli marraskuuta (tai ehkä lokakuun loppua, en muista), kun sain ensimmäisen ajan neuvolapsykologille. Psykologin vastaanotolle istui tuolloin väsynyt ja solmuun joutunut äiti-ihminen. Äiti-ihminen, jolla ei ollut kuin yksittäisiä sanoja sanottavanaan. Kerta kerralta päästiin syvemmällä; käsiteltiin väsymystä, käsiteltiin tunteita, käsiteltiin katkeruutta, käsiteltiin allergia-helvettiä jota oli käyty läpi. Psykologi ei kertaakaan tuominnut vaan painotti, kuinka kaikki tunteet ja tuntemukset ovat ok siinä huoneessa. Kuinka ainoa keino työstää sitä kaikkea, on antaa sen kaiken tulla ulos.

Nyt eletään helmikuuta ja oloni on huomattavasti kevyempi. Jaksan olla aidommin iloinen. Olen hyötynyt todella paljon siitä, että olen päässyt purkamaan niitä ajatuksiani ja vuodattamaan sitä omaa oloani avoimesti. Ilman, että kukaan tuomitsee niitä ajatuksiani. Olen saanut olla vihainen ja katkera, olen saanut olla väsynyt ja loppu. Samalla olen saanut etsiä sitä kaikkea positiivista elämästäni, todeta kuinka olemmekaan selvinneet kaikesta ja kuinka paljon meillä onkaan vielä edessä.

Olen oppinut itsestäni paljon asioita tämän kaiken lomassa. Olen oppinut käsittelemään aivan uudella tavalla tunteitani ja kokemuksiani. Olen oppnut paljon. Ja vielä minulla on käyntejä jäljellä, joten vielä saan jatkaa solmujen aukaisua.

ÄITI SAA ROMAHTAA

Haluan sanoa, että rankan ajanjakson jälkeen on ok olla loppu. Rankan ajanjakson jälkeen saa olla liki romahtamassa. Sen myöntäminen ei tee meistä huonoja. Oikeastaan sen myöntäminen tekee meistä vahvoja. Ja tärkeintä on muistaa, että siitä kaikesta voi toipua hiljalleen. Minulla on vielä matkaa jäljellä ja käynnit neuvolapsykologilla jatkuvat, mutta suunta on todellakin oikea. Lapseni on saanut iloisemman, jaksavamman ja paremminvoivan äidin jo tässä kohti; pikkuhiljaa äidin elpyessä lapseni saa toivottavasti vielä enemmän. Ja itsekkäästi ajatellen uskon itsekin saavani vielä enemmän, kun saan työstettyä kaiken kokemani.

Olen pitkään vihannut lausetta ”teillä on vaan allergiaa, pahemminkin voisi olla.” Ja näiden kuukausien jälkeen, purettujen tunteiden jälkeen tajuan, kuinka kukkua tuollainen lausahdus on. Allergiaperheessä koetaan paljon. Ei se ole ”pelkkää allergiaa”. Niin arkisesta asiasta, kuin ruoka ja syöminen tulee mörköjä. Univaje saattaa olla valtavaa. Osa meistä katkeroituu kaikkea kohtaan tällä tiellä. Puhumattakaan siitä pelosta, stressistä ja huolesta, mitä tämä kaikki tuo mukanaan. Ehkä tuo lausahdus jopa tekee monesta allergiaperheestä ”kyllä tästä selvitään” -ajatuksessa eläviä. Koska se on pelkkää allergiaa, niin pakkohan se on vain jaksaa. Mutta ei se ole pelkkää allergiaa; se vaikuttaa koko elämään, jokaiseen päivään ja jokaiseen hetkeen pahimmillaan. Se määrittää kaiken, se sanelee perheen elämää kokonaisuudessaan, se on aina läsnä minne tahansa menee.

LEIMA OTSASSA, NIINKÖ?

Kuinka suuri kynnys minulla olikaan kirjoittaa tämä postaus. Kuinka suuri kynnys minulla olikaan myöntää jokaiselle tämän postauksen näkevälle, että minä jouduin aloittamaan psykologilla käymisen, koska väsyin vanhemmuuden tiellä. Mutta nämä kuukaudet siellä psykologilla ovat saaneet uskomaan, etttei ole heikkoutta kohdata sitä kaikkea ja purkaa sitä sanoiksi. Ennemmin voisi sanoa, että on vahvuutta kohdata ne kaikki tunteet ja kaikki kokemansa sekä yrittää päästä sen kaiken yli. On rohkeaa kohdata se kaikki ja haluta voida paremmin. On rohkeutta myöntää, että oli oikeasti loppu ja lähellä romahtamispistettä. Minä voin avoimesti sanoa, että viime syksynä olin lähellä loppuunpalamista, lähellä romahtamista. Olin heikompi, kuin ikinä aiemmin elämässäni. Mutta nyt olen kulkemassa parempaan suuntaan ja voin koko ajan paremmin ja paremmin, kun saan purkaa ajatuksiani ja tutkailla itseäni sekä kokemaani. Olen ylpeä itsestäni, sanoo kuka mitä tahansa.

ALLERGIA-ELÄMÄ JATKUU

Faktahan on se, että meillä on tätä allergia-elämää vielä jäljellä. Kukaan ei pysty sanomaan, kuinka pitkään sitä on jäljellä; kenties koko elämän verran. Romahduksia tulee aivan varmasti vielä matkan varrella, mutta.. Silti uskon, että meidän se kaikista pahin on takana. Tuntuu, että tästä suunta on eteenpäin. Vaikka se tapahtuisi, kuinka hitaasti tahansa, niin me kuljetaan eteenpäin. Ja varsinkin nyt, kun minäkin saan korjattua omaa päätäni ja pääsen yli kaikesta kokemastamme hiljalleen, niin.. Suunta lienee eteenpäin. Tai ei tästä kaikesta varmaan pääse ikinä yli; tämä on suuri osa elämääni ja kokemaani, mutta voin nousta tämän ”kaiken yläpuolelle”. Voin käsitellä kaiken kokemani, selvittää tunnesolmuni ja selviytyä. Kyllä tämä tie jättää arpensa itse kuhunkin, mutta onneksi sain apua asioiden käsittelyyn.

Pyytäkää muutkin apua, jos sille vähänkään tuntuu. Oli asia mikä hyvänsä, syy mikä hyvänsä. Hyvinvoiva äiti on parempi äiti. Tai isä. Ylipäänsä hyvinvoiva vanhempi on parempi vanhempi. Jälkiviisaana voin todeta, että olisi pitänyt jaksaa vaatia jo aiemmin apua. Ehkä jonkun olisi pitänyt tarjota apua jo paljon aiemmin, mutta se on mennyttä; kukaan ei voi muuttaa mennyttä, mutta nykyisyyteen ja tulevaan voi vaikuttaa.

Aiempia postauksia mm. väsymyksestä:

Allergiaperhe; väsymys ja univaje

Vanhemman hyvinvointi

Kommentit (8)
  1. itku tuli tätä lukiessa. Olen samassa tilanteessa kuin sinä, paitsi etten ole käynyt juttelemassa kenenkään kanssa.

    Allergialasten kanssa olen oppinut vihaamaan ruokaa ja ruoanlaittoa, vihaan ulos lähtemistä koska aina pitää varautua siihen jos tarvitaankin eväitä. Anafylaksiariskin vuoksi eväät pitää olla aina mukana, koska mitä jos joudutaan sairaalaan eikä siellä olekaan lapselle syötävää. Syntymäpäiväjuhlista ja päiväkodin juhlista ei kannata edes aloittaa keskustelua.

    Olen välillä niin turhautunut että sattuu. Toisinaan olen vihainen, katkera ja kateellinen, toisinaan kiitollinen siitä että lapset ovat luonteiltaan maailman mahtavimmat ja että valoa on tunnelin päässä aina vaan lähempänä. Kuopus täyttää pian kaksi ja on ruvennut nukkumaan paremmin, nukkui ensimmäisen kokonaisen yön viime yönä. Mutta minusta tuntuu että olen koko ajan väsyneempi ja alakuloisempi. Tiedän että tarvitsen tukea mielenterveyden ylläpitoon. Jotenkin kynnys soittaa neuvolaan erikseen asiasta tuntuu silti liioittelulta.

    Hieno kirjoitus sinulta. Feel you!!

    1. Elina //Vauhtihirmun elämää
      7.2.2020, 17:01

      Voin vain suositella sitä, että käy juttelemassa jonkun kanssa <3 Se auttaa suuresti ainakin omalla kokemuksella. Kannustan sinua soittamaan neuvolaan; sitä varten he siellä ovat <3 Itse ainakin olin niiden kaikkien asioiden ja tunteiden kanssa niin yksin, että helpotti suuresti saada päästää niitä lopulta ulos padottuaan reilu 4v sisälleen.

  2. Henna Helena
    7.2.2020, 10:30

    Hienoa, että sinulle on tarjottu apua ja mikä tärkeintä, olet ottanut apua vastaan ❤

    Keskustelu ulkopuolisen, puolueettoman ammattilaisen kanssa tekee hyvää. Kenelle tahansa tekisi hyvää käydä juttelemassa kerran tai kaksi ammattiauttajan kanssa.

    Se ei ole häpeä, mutta valitettavasti yhteiskunta edelleen tekee siitä hieman tabua, vaikka paljon on onneksi päästy eteenpäin.

    Voimia ❤

    https://hennahelena.fi

    1. Elina //Vauhtihirmun elämää
      7.2.2020, 17:02

      Kiitos <3

      Se on totta, että siitä varmasti hyötyisi aikalailla jokainen, että välillä pääsisi ajatuksiaan purkamaan puolueettoman ammatilaisen kanssa. Ehkä joskus tämä aihe ei enää ole näin suuri tabu 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *