Voiko vaatteista tulla stressi?

Pidän kivoista vaatteista. Haluan, että tunnen oloni hyväksi niissä vermeissä, jotka ylleni laitan. Olen visuaalisesti ahne, ja voisin tuijotella loputtomiin ihmisten kekseliäitä väriyhdistelmiä ja mittasuhteiltaan täydellisiä asukokonaisuuksia. Samasta syystä nautin esimerkiksi taidokkaista maalauksista tai arkkitehtuurista, joissa voi nähdä värien tai muotojen saumattoman yhteisen rytmin. En kuitenkaan halua käyttää tuhottomasti aikaa vaatteiden kanssa puljailuun enkä varsinkaan halua, että se aiheuttaa ylimääräistä stressiä.

Ai miten niin aiheuttaa stressiä?

No jos on vähänkään kiinnostunut vaatteiden eettisestä, ekologisesta ja esteettisestä puolesta, niin kyllä siitä voi stressin itselleen kehittää. Toisaalta tuntuu suorastaan naurettavalta, että sellaista perusasiaa kuin kehon verhoilu pyörittää päässään. Mutta taas toisaalta, kun asiaa ajattelee ympäristön kuormituksen ja vaatteiden tekijöiden työolojen näkökulmasta, ei se sittenkään ole ihan vähäpätöinen juttu. Ja sitten tulee vielä se esteettinen puoli.

Olen hionut vaatteiden hankinnan taktiikkaani vuosien varrella niin, että pahimmat älyttömyydet on jo onneksi takanapäin. Tällainenkin näytelmä on joskus koettu:

Vaatekaappi tursuaa vaatteita, mutta sieltä ei löydy sopivaa päällepantavaa. Raivokkaan sovittelun ja sopivien asukokonaisuuksien etsimisen jälkeen löydän kivat housut ja paidan, mutta en kenkiä. Löydän kengät ja takin, mutta en housuja. Tulee tuska.

Tai sitten puen jotain, menen töihin ja olo on kuin olisin vieraissa vetimissä, koska päällä on sellaista, jossa en tunne oloani hyväksi. Tai lähden vastentahtoisesti vaatekaupoille ja plärään sen sata rekkiä vaatteita, jonotan sovituskoppiin ja sovitan tuskaisena kudetta kuteen perään. Kotona huomaan, että uudet vaatteet eivät sovi jo olemassa olevien kanssa yhteen tai ovat sittenkin vääränmallisia.

Lopulta vaatekaapista ei löydy edelleenkään miellyttäviä vaatteita, vaikka olen juossut kaupoilla taksimiehen kyyneleet kainaloissa ja sovittanut asukokonaisuuksia kotona kuin mikäkin huippumalli. Pahimmassa tapauksessa käsissä on hikityöpajassa valmistettu vaate, joka ei oikeastaan ole edes kaunis ja jota ei halua käyttää. Siis eettisesti, ekologisesti ja esteettisesti täysin kestämätön.

En ole täydellisyyden tavoittelija  vaatetuksen suhteen, mutta en missään nimessä laita mitä tahansa päälleni. Saatan kulkea kauhtuneessa villatakissa, mutta jos jokin vaatekappale tai kengät mielestäni riitelevät mittasuhteiltaan tai värimaailmaltaan, niin niitä en helposti päälleni saa. Välillä tunnen suorastaan kateutta sellaisia ihmisiä kohtaan, joille on aivan yksi lysti, mitä päällä on. Kuinka helppoa! Toisaalta silmääni miellyttävät vaatteet ja asusteet tuovat mielihyvää, enkä haluaisi luopua siitä nautinnosta.

Ihanteeni olisi, että saisin vaatekaappini sisällön koostettua eettisesti, ekologisesti ja esteettisesti. Kolmen e:n vaatteet.  Tämä on täyttä utopiaa vielä, mutta pyrkimys ja tahtotila sitä kohti on olemassa. Haluaisin käyttää enemmän suomalaisten suunnittelijoiden eettisesti tuotettuja vaatteita, mutta hyvin usein törmään ensimmäisenä koko-ongelmaan. Kerrottakoon, että olen vähän päälle puolitoistametrinen, joten tarpeeksi pientä ja istuvaa on haastava löytää. Kirpputorit ovat hyvä vaihtoehto ympäristöä ajatellen, ja kirpputoreilta olen löytöjä onneksi tehnytkin.

Olen ihailemani muotoilija Saara Renvallin kanssa täysin samaa mieltä tästä: Ostamisen hetkellä pitäisi tietää, että pystyy sitoutumaan vaatteeseen. Että sitä haluaa pitää kauan. Ja juuri tämä tekee vaatteiden ostamisesta vielä vähän hankalampaa.

Stressin näkökulmasta hieman armollisempi suhtautuminen omaan pukinevarastoon voi olla hyvä ratkaisu. Eettisesti täydellisen puhtoisen, ekologisesti kestävän ja esteettisesti silmiä hivelevän vaatetuksen sijaan voi aina pyrkiä edes vähän parempaan: vaatteeseen sitoutumiseen (oli se sitten mistä tahansa), käytettyjen vaatteiden suosimiseen ja eettisesti kestävien vaatteiden ja asusteiden ostamiseen silloin, kun se on mahdollista.

Kuva: Caleb Jones