MULLA ON OLLUT VAIKEAA OLLA ERILAINEN

Kaupallinen yhteistyö: Löfbergs Lila

vaikeaa olla erilainen
Olen mun lyhyen elämäni aikana tuntunenut aina olevani jotenkin erilainen. Sellainen, että mun on välillä vaikea kuulua joukkoon. Tämä ei todellakaan paista aina ulospäin, sillä olenhan vähän tällainen sosiaalinen hölösuu, kun tilanne antaa siihen vähänkin liekaa. Se hämää ja pissii monia silmään, ja välillä itseänikin. Löfbergin ”Löydä oma vahvuutesi”-kampanja pisti minut oikeasti ajattelmaan tätä asiaa ihan pohjimmiltaan, ja nyt tuleekin vähän syväluotausta mun elämästä tiiviissä paketissa.

Nuorempana pitkään harmittelin sitä, miksi musta tuntuu, etten ihan loppuun asti sopeudu porukkaan. Joo mä kyllä oon aina tullut juttuun ihmisten kanssa ja sulautunut hyvin joukkoon, mutta musta lähes kaikkialla mulla on ollut pohjimmiltani sellainen olo, että olen jollain tapaa erilainen. Ulkoisilta spekseiltäni suurimmaksi juuri en erottunut joukosta. Pukeutumistyylini oli luontaisesti melko massaan menevä. Hoidin koulut hyvin, mulla oli kavereita, kuuntelin pääosin sen hetken radiohittejä sekä tykkäsin urheilla ja harrastaa. Sellainen peruslikka.

Mietin nuorena ja vielä aika pitkäänkin, miksi muut solmivat syviä ystävyyssuhteita aina todella helposti. Kyllähän mä lähes kaikkien kanssa tulin hyvin juttuun ja läppää lensi, ja sain kavereita. Silti tuntui siltä, etten pohjimmiltani kuulunut porukkaan, ja ne oikeasti syvät ystävyyssuhteet taas jäivät monesti loksahtamatta, sillä en kovinkaan usein tuntenut pääseväni ihan pohjimmiltaan mukaan homman juoneen. Tämä oikeasti välillä vaivasi ja ihmetytti itseäni aika paljonkin, ja jossain aiheessa taas aloin enemmänkin hyväksyä asian.
vaikeaa olla erilainen
Urheilun kautta koin ensimmäisiä kertoja, että kuuluin selkeästi jonnekin. Ainut vaan, että jossian vaiheessa huomasin ajattelevani siitä urheilustakin todella eri tavalla kuin suurin osa ihmisistä ympärilläni. Se tuntui minulle äärimmäisen merkitykselliseltä jo nuorena, kun monille se taas tuntui olevan tärkeä harrastus teini-iän tiimellyksen ohessa.

Pidemmälle vietynä kilpaurheilussa mietin ihan hirveän pitkään, että onko mussa joku vikana, ja olenko huono urheilija, kun en osannut enkä halunnut lähteä aina vain kullan kiilto silmissä ja voitto mielessä kilpailuihin. Mua suorastaan ahdisti ajatus siitä, että ainut vaihtoehto itselleni olisi voittaa, vaikka käytännössä uralla eteneminen tai oman tason ylläpitäminen välillä käytännössä vaatikin sitä ”pakkovoittoa”.

Vaikka tilanne olisikin ollut tiukka, niin mieluummin lähdin tekemään omaan parhaani. Se osoittautuikin näin jälkikäteen ja loppupuolelta uraa katsottua ihan äärimmäisen arvokkaaksi asiaksi tunnistaa itsessäni ja kyllähän niitä voittoja tuli tällä mentaliteetillä nimenomaan paukutettua. Ja ne kaksi kertaa, kun olen lähtenyt mentaliteetillä, että kaikki tai ei mitään, niin ketuiksi meni ja alisuoriuduin täysin. Onneksi loppuviimein ymmärsin tämän, ja toteutin ammattimaista urheilua omalle tyylilleni uskollisena, ja pääsin toteuttamaan monia unelmiani tällä tavalla.

Sitten jos päästään siihen uraan ja opiskeluun. Elämä heitti valintojeni kautta lukion liikuntaluokalta yliopistoon, oli ihmetys pohjimmiltaan aika kova. Olin kaukana siitä ympäristöstä, joka oli minulle pohjimmiltaan todella luontainen. Yliopistoajat olivat kyllä mahtavia ja ikimuistoisia, mutta samaan aikaan tunsin täälläkin olevan todella erilainen enkä koskaan oikeasti täysin tuntenut kuuluvani joukkoon. Mietin monesti, miksen jotenkin osannut imeytyä siihen meininkiin siellä opintojen ja opiskeluelämän puolella, vaikka ulkoisesti saatoin vaikuttaa ihan mukiin menevältä teekkarilta.

Uskoin myös pitkään olevani jotenkin lähtökohtaisesti huonompi ja heikompi opiskelija. Tunsin olevani todella hämmennyksissä osalla kursseilla, ja minusta vaikutti, että kaikki muut osasivat ja ymmärsivät asiat luontaisesti selkeämmin. Näin jälkikäteen tarkasteltuna ongelmani tuntui olevan vain se, että myönsin itselleni vajaavaisuuteni ja vaadin itseltäni asian ymmärrystä aivan pohjamutia myöten, sillä sainhan mä loppuviimein aika passeleita arvosanojakin. Oikeasti vähän harmittaa, etten silloin kysellyt asioista enempää, kuten tein lukiossa. Muistan vieläkin, kuinka jengiltä tippui leuka, kun kuulivat, että mä kirjoitin pitkästä matikasta L:n täysillä pisteillä, kun olin tunneilla niin järjettömän kujalla ja aina kyselemässä opettajilta ”miksi näin” ja lapa pystyssä toteamassa ”etten taaskaan ymmärrä” ja ”voitko selittää tarkemmin”. Voin näitä muistoja! 😀

Opiskelu oli minulle tärkeää ja oli itsestäänselvyys, että hoidan itselleni koulutuksen. Silti tämä tuntui olevan ihan eri tasolla kuin rakkauteni urheiluun. Samaan aikaan, kun opiskellessani haaveilin siitä urasta myöhemmin työelämän puolella tuotantotalouden diplomi-insinöörinä, niin pelkäsin, että se ura tulisi jäämään tunnetasolla aivan todella kauaksi siitä, mitä urheilu antoi ja merkitsi minulle.

Ja ei sillä. Mulle paljastuikin, että se perinteinen työelämä ei ehkä ollutkaan lopulta minua varten, vaikka muusta mallista en osannut aiemmin edes unelmoida. Olen siitä ihan äärimmäisen kiitollinen, että päädyin muutaman raskaan polun kautta yrittäjäksi, ja toteuttamaan niitä itseltänikin alkuun piiloon jääneitä vahvuuksia. En ikinä olisi uskonut, että työnkuvani osilta A) päätyisin yrittäjäksi, B) bloggaisin ammatikseni (ja tulisin vielä palkituksi tästä) ja C) valmentaisin ihmisiä urheilun ja treenin parissa. Jos tähän isken vielä kirsikaksi kakun päälle, että tunnen palavaa intohimoa näitä kaikkia kohtaan, niin voin sanoa, että olen todellakin löytänyt oman vahvuuteni yllättävältä polulta. Tämän nykytilanteeni toteaminen itselleni tuntuu vieläkin aika hurjalta sekä uskomattomalta, ja toisinaan jopa herkistää tämän likan.

Mun vahvuudeksi on oikeasti lopulta paljastunut juuri se, että olen minä. Omanlainen, erikoinen ja erilainen. Sitkeä peruspohjan tonkija ja määrätietoinen paukuttaja, joka ei halua mennä sieltä, mistä aita on matalin. Olen siitä ylpeä, että olen pystynyt ja osannut pitää tästä tiukasti kiinni, vaikka välillä paine ympäristöstä olla jotain muuta, on ollut tahtomattaan aika raju. Niin nuorena kasvavana naisena, urheilijana, valmentajana, opiskelijana, työntekijänä, yrittäjänä ja välillä jopa ystävänä.
Mä koen, että olen onnistunut monessakin asiassa elämässäni, ja ne onnistumiset ovat tulleet sillä, että olen ollut loppuviimein pitänyt kiinni siitä kuka olen. Olen tunnistanut omat heikkouteni ja vahvuuteni, vaikka välillä ne on opittu tuntemaan hakkaamalla päätä seinään. Ja kovaa. Ja monta kertaa putkeen.

Loppupeleissä en mä välttämättä edes olekaan niin erilainen. Olen vain minä. Yksilö, siinä missä muutkin, eikä mun tarvitsekaan sopeutua pohjimmiltani joka paikkaan. Vaikka tie on välillä ollut hieman kivikkoinen, tiedän nyt, missä ja miten mun on hyvä olla, ja mitkä ovat omat vahvuuteni.

Kahvibrändi Lögfberg onkin kannustanut ihmisiä löytämään oman vahvuutensa myös itsestään kuin kahvistaan. Suomessa juodaan paljon vaaleapaahtoista kahvia, mutta omaan makumaailmaani on lähes aina kolahtaneet huomattavasti enemmän tummapaahtoiset kahvit. Mitä vahvempi maku, sitä enemmän on oma sydämeni hyrrännyt. Mulle kahvi on tärkeä arjen pieni nautinto, ja toisinaan tykkään nautiskella sitä myös kylmässä muodossa. Tässä jakoon yksi pitkäaikainen lempparini kylmäuutettu kahvi, joka on toteutukseltaan todella simppeli.

Cold Brew-kahvi

  1. Mittaa kannuun tai astiaan 120g kahvipuruja, kaada päälle litra vettä ja sekoita.
  2. Peitä kannu astia tiiviillä kannella tai kelmulla, jottei jääkaapin hajut ja maut imeytyisi joukkoon.
  3. Anna kahvin hautua jääkaapissa vähintään 8 tuntia, mutta syvemmän ja vahvemman maun saat uuttamalla sitä 10-16 tunnin ajan.
  4. Suodata valmis kylmäuutettu kahvi suodatinpaperin läpi tai siivilöi erittäin tiheän siivilän läpi.
  5. Tarjoile runsaiden jäiden ja/tai maidon kanssa.

Syvemmän maun cold brew-kahviin saat tummapaahtoista kahvia käyttämällä, ja tätä valmistaessa käytin Löfbergin Kharsimaa, jonka paahtoaste on 4. Löfbergin tummapaahtoiset kahvit ovat meidän taloudessa jo entuudestaan tuttuja, ja toisinaan tulee hörpittyä myös paahtoasteen 5 omaavaa Crescendoa. Tummaa sen olla pitää! <3
cold brew-kahvi

Onko sulla ollut elämässä tilanteita, jolloin susta on tuntunut, että et ole löytänyt paikkaasi? Tai oma vahvuutesi on löytynyt ihan toiselta polulta?

Vahvaa viikonlopun odotusta joka kuppiin!

EDELLINEN JUTTUNI:
Myyttejä jalkatreenistä ja kyykyistä

♥  SEURAA MINUA  ♥
YouTube // Bloglovin // Facebook // Instagram

Kommentit (20)
  1. Tummaa sen olla pitää tosiaan! Ja ronskisti maitoa sekaan, koska asioiden pitää olla balanssissa 😀
    Ja itseään on joskus vaikea löytää.
    Oon ite just sellasessa tilanteessa, että mietin ”voiko näin tehdä ja elää”. Oon siis harkitsemassa aika isoa askelta uuteen suuntaan. Olen pitkään harkinnut, että joskin yhdestä harrastuksesta ja ikiaikaisesta haaveesta voisi tulla edes osittainen ammatti. Kuitenkaan tämä ei onnistu ihan hetkessä, vaan se vaatii ensin palkatonta paneutumista ja puurtamista. Sittenkin menestyminen on hyvin epävarmaa ja ala tuulinen ja sillä saa melko huonosti palkkaakin. Homman tosissaan aloittaminen vaatii aikaa ja energiaa ja nykyisellä polulla se ei riitä. Osa-aikainen tavallinen työ rinnalla luo turvaa, mutta silti epäilyttää. Voiko näin tehdä, kun ei ole mitään takeita, että juuri minä olen tarpeeksi hyvä? Ja jos olisin riittävän hyvä, niin eikö se olisi onnistunut jo näilläkin resursseilla? Onko tämä vain typerää haihattelua ja ”oikean vastuun” pakoilua? Voiko ylipäätään tehdä tämmöistä valintaa, että elää tosi pienillä tuloilla, koska haluaa tavoitella unelmaansa? Entä jos en onnistu?
    Kuitenkin silloin kun saan paneutua täysillä tähän asiaan, sydän laulaa. Olen pitkään haaveillut, että voisin rytmittää päiväni tämän asian ympärille ja välillä jopa tuskastuakin sen parissa pakertamiseen. Se on ollut semmoinen salainen haave ja olen tavallaan pakoillut sitä, sillä se on ollut valtavan pelottava. En ole kuitenkaan mistään onnistunut löytämään itseäni niin kuin tästä asiasta ja muualla on aina ollut semmoinen olo, niin kuin olisi vääränkokoiset housut jalassa.
    Nyt kuitenkin on jo sellainen pakottava olo, että sitä ei voi lykätä enää vaan on tartuttava hommiin. Jos siis uskallan. Ihan hirveää. Mistä tietää, että tekee oikean ratkaisun?

    1. Piia Pajunen
      4.10.2018, 14:44

      Siis tää kuulostaa niin samalta, minkä kanssa aiemmin itse painin! Juuri nämä, että voiko näin elää, onko tämä typerää haihattelua ja vastuun pakoilua, entä jos meneekin perseelleen ja entä jos en tule tarpeeksi hyvin toimeen. Oikeasti niin tuttua, ja tiedän kuinka tavallaan pelottava tilanne toi on, kun kaikki on niin avoinna ja ei ole selkeää reittiä vaan joutuu itse tekemään ja luomaan sen kaiken, jos päätöksen tekee.
      Mulla on kyllä moni harppaus osoittautunut lopulta sen arvoiseksi, ja juuri toissa iltana kiittelin yhtä frendiäni puhelimessa, että onneksi potkit mun persettä aiemmin. Mä kyllä sanoisin, että jos sun riskit eivät liity julmettuun velkakierteeseen joutumista tms. niin anna mennä vaan! Jos sulla on mahdollisuus hakea myöhemmin takaisin samantyyppisiin duuneihin kuin nytkin (jos homma sattuukin menemään pieleen), niin riski on usein vain fataalimpi omassa päässä. Paljon mäkin pyörittelin, että pilaanko mun kaikki uramahdollisuudet koulutukseni parissa lopullisesti, jos lähdenkin heti valmistuttua ihan toisille urille. Näin jälkikäteen voisin vaikka väittää, että tämä kokemus yrittäjänä ei ainakaan ole ovia sulkenut, vaan tuntuu, että niitä mahdollisuuksia olisi enemmän kuin koskaan aiemmin. 😀
      Otin kyllä itsekin ehkäpä vähän hullun harppauksen tuntemattomaan, mutta sain kuin sainkin sen toimimaan. Aluksi homma oli aivan mysteeri, mutta unelmien toteutuminen ja itsensä toteuttaminen itselleen merkityksellisellä tavalla on ollut elämäni palkitsevimpia asioita. Eihän tämä arki nyt ihan joka hetki yhtä herkkua ole ja välillä päivät ovat laittoman pitkiä kaikkien prokkiksien parissa, mutta kaikki on sen arvoista, kun tekee itselleen tärkeitä ja mieluisia asioita. En vaihtaisi tätä mihinkään, ja monesti tuleekin mietittyä, että onneksi mun elämä on tässä ja nyt. <3

  2. Voin niin samaistua… =/

    1. Piia Pajunen
      4.10.2018, 15:36

      Sielunkumppani. <3 Mut eihän tän silti tarvitse olla huono asia. Tää on itselleni ainakin asia, josta oon nyt loppuviimein jopa todella kiitollinen, sillä se on tuonut mut tähän ja nyt. Se erilaisuus onkin osoittautunut omaksi vahvuudeksi loppuviimein, kun sen oikeasti oivalsin ja opin sitä käyttämään ja "noudattamaan". 🙂

Kommentointi suljettu.