Piia Pajunen
Piia Pajunen

MULLA ON OLLUT VAIKEAA OLLA ERILAINEN

Kaupallinen yhteistyö: Löfbergs Lila

vaikeaa olla erilainen
Olen mun lyhyen elämäni aikana tuntunenut aina olevani jotenkin erilainen. Sellainen, että mun on välillä vaikea kuulua joukkoon. Tämä ei todellakaan paista aina ulospäin, sillä olenhan vähän tällainen sosiaalinen hölösuu, kun tilanne antaa siihen vähänkin liekaa. Se hämää ja pissii monia silmään, ja välillä itseänikin. Löfbergin ”Löydä oma vahvuutesi”-kampanja pisti minut oikeasti ajattelmaan tätä asiaa ihan pohjimmiltaan, ja nyt tuleekin vähän syväluotausta mun elämästä tiiviissä paketissa.
Nuorempana pitkään harmittelin sitä, miksi musta tuntuu, etten ihan loppuun asti sopeudu porukkaan. Joo mä kyllä oon aina tullut juttuun ihmisten kanssa ja sulautunut hyvin joukkoon, mutta musta lähes kaikkialla mulla on ollut pohjimmiltani sellainen olo, että olen jollain tapaa erilainen. Ulkoisilta spekseiltäni suurimmaksi juuri en erottunut joukosta. Pukeutumistyylini oli luontaisesti melko massaan menevä. Hoidin koulut hyvin, mulla oli kavereita, kuuntelin pääosin sen hetken radiohittejä sekä tykkäsin urheilla ja harrastaa. Sellainen peruslikka.
Mietin nuorena ja vielä aika pitkäänkin, miksi muut solmivat syviä ystävyyssuhteita aina todella helposti. Kyllähän mä lähes kaikkien kanssa tulin hyvin juttuun ja läppää lensi, ja sain kavereita. Silti tuntui siltä, etten pohjimmiltani kuulunut porukkaan, ja ne oikeasti syvät ystävyyssuhteet taas jäivät monesti loksahtamatta, sillä en kovinkaan usein tuntenut pääseväni ihan pohjimmiltaan mukaan homman juoneen. Tämä oikeasti välillä vaivasi ja ihmetytti itseäni aika paljonkin, ja jossain aiheessa taas aloin enemmänkin hyväksyä asian.
vaikeaa olla erilainen
Urheilun kautta koin ensimmäisiä kertoja, että kuuluin selkeästi jonnekin. Ainut vaan, että jossian vaiheessa huomasin ajattelevani siitä urheilustakin todella eri tavalla kuin suurin osa ihmisistä ympärilläni. Se tuntui minulle äärimmäisen merkitykselliseltä jo nuorena, kun monille se taas tuntui olevan tärkeä harrastus teini-iän tiimellyksen ohessa.
Pidemmälle vietynä kilpaurheilussa mietin ihan hirveän pitkään, että onko mussa joku vikana, ja olenko huono urheilija, kun en osannut enkä halunnut lähteä aina vain kullan kiilto silmissä ja voitto mielessä kilpailuihin. Mua suorastaan ahdisti ajatus siitä, että ainut vaihtoehto itselleni olisi voittaa, vaikka käytännössä uralla eteneminen tai oman tason ylläpitäminen välillä käytännössä vaatikin sitä ”pakkovoittoa”.
Vaikka tilanne olisikin ollut tiukka, niin mieluummin lähdin tekemään omaan parhaani. Se osoittautuikin näin jälkikäteen ja loppupuolelta uraa katsottua ihan äärimmäisen arvokkaaksi asiaksi tunnistaa itsessäni ja kyllähän niitä voittoja tuli tällä mentaliteetillä nimenomaan paukutettua. Ja ne kaksi kertaa, kun olen lähtenyt mentaliteetillä, että kaikki tai ei mitään, niin ketuiksi meni ja alisuoriuduin täysin. Onneksi loppuviimein ymmärsin tämän, ja toteutin ammattimaista urheilua omalle tyylilleni uskollisena, ja pääsin toteuttamaan monia unelmiani tällä tavalla.

Sitten jos päästään siihen uraan ja opiskeluun. Elämä heitti valintojeni kautta lukion liikuntaluokalta yliopistoon, oli ihmetys pohjimmiltaan aika kova. Olin kaukana siitä ympäristöstä, joka oli minulle pohjimmiltaan todella luontainen. Yliopistoajat olivat kyllä mahtavia ja ikimuistoisia, mutta samaan aikaan tunsin täälläkin olevan todella erilainen enkä koskaan oikeasti täysin tuntenut kuuluvani joukkoon. Mietin monesti, miksen jotenkin osannut imeytyä siihen meininkiin siellä opintojen ja opiskeluelämän puolella, vaikka ulkoisesti saatoin vaikuttaa ihan mukiin menevältä teekkarilta.
Uskoin myös pitkään olevani jotenkin lähtökohtaisesti huonompi ja heikompi opiskelija. Tunsin olevani todella hämmennyksissä osalla kursseilla, ja minusta vaikutti, että kaikki muut osasivat ja ymmärsivät asiat luontaisesti selkeämmin. Näin jälkikäteen tarkasteltuna ongelmani tuntui olevan vain se, että myönsin itselleni vajaavaisuuteni ja vaadin itseltäni asian ymmärrystä aivan pohjamutia myöten, sillä sainhan mä loppuviimein aika passeleita arvosanojakin. Oikeasti vähän harmittaa, etten silloin kysellyt asioista enempää, kuten tein lukiossa. Muistan vieläkin, kuinka jengiltä tippui leuka, kun kuulivat, että mä kirjoitin pitkästä matikasta L:n täysillä pisteillä, kun olin tunneilla niin järjettömän kujalla ja aina kyselemässä opettajilta ”miksi näin” ja lapa pystyssä toteamassa ”etten taaskaan ymmärrä” ja ”voitko selittää tarkemmin”. Voin näitä muistoja! 😀
Opiskelu oli minulle tärkeää ja oli itsestäänselvyys, että hoidan itselleni koulutuksen. Silti tämä tuntui olevan ihan eri tasolla kuin rakkauteni urheiluun. Samaan aikaan, kun opiskellessani haaveilin siitä urasta myöhemmin työelämän puolella tuotantotalouden diplomi-insinöörinä, niin pelkäsin, että se ura tulisi jäämään tunnetasolla aivan todella kauaksi siitä, mitä urheilu antoi ja merkitsi minulle.
Ja ei sillä. Mulle paljastuikin, että se perinteinen työelämä ei ehkä ollutkaan lopulta minua varten, vaikka muusta mallista en osannut aiemmin edes unelmoida. Olen siitä ihan äärimmäisen kiitollinen, että päädyin muutaman raskaan polun kautta yrittäjäksi, ja toteuttamaan niitä itseltänikin alkuun piiloon jääneitä vahvuuksia. En ikinä olisi uskonut, että työnkuvani osilta A) päätyisin yrittäjäksi, B) bloggaisin ammatikseni (ja tulisin vielä palkituksi tästä) ja C) valmentaisin ihmisiä urheilun ja treenin parissa. Jos tähän isken vielä kirsikaksi kakun päälle, että tunnen palavaa intohimoa näitä kaikkia kohtaan, niin voin sanoa, että olen todellakin löytänyt oman vahvuuteni yllättävältä polulta. Tämän nykytilanteeni toteaminen itselleni tuntuu vieläkin aika hurjalta sekä uskomattomalta, ja toisinaan jopa herkistää tämän likan.

Mun vahvuudeksi on oikeasti lopulta paljastunut juuri se, että olen minä. Omanlainen, erikoinen ja erilainen. Sitkeä peruspohjan tonkija ja määrätietoinen paukuttaja, joka ei halua mennä sieltä, mistä aita on matalin. Olen siitä ylpeä, että olen pystynyt ja osannut pitää tästä tiukasti kiinni, vaikka välillä paine ympäristöstä olla jotain muuta, on ollut tahtomattaan aika raju. Niin nuorena kasvavana naisena, urheilijana, valmentajana, opiskelijana, työntekijänä, yrittäjänä ja välillä jopa ystävänä.
Mä koen, että olen onnistunut monessakin asiassa elämässäni, ja ne onnistumiset ovat tulleet sillä, että olen ollut loppuviimein pitänyt kiinni siitä kuka olen. Olen tunnistanut omat heikkouteni ja vahvuuteni, vaikka välillä ne on opittu tuntemaan hakkaamalla päätä seinään. Ja kovaa. Ja monta kertaa putkeen.
Loppupeleissä en mä välttämättä edes olekaan niin erilainen. Olen vain minä. Yksilö, siinä missä muutkin, eikä mun tarvitsekaan sopeutua pohjimmiltani joka paikkaan. Vaikka tie on välillä ollut hieman kivikkoinen, tiedän nyt, missä ja miten mun on hyvä olla, ja mitkä ovat omat vahvuuteni.
Kahvibrändi Lögfberg onkin kannustanut ihmisiä löytämään oman vahvuutensa myös itsestään kuin kahvistaan. Suomessa juodaan paljon vaaleapaahtoista kahvia, mutta omaan makumaailmaani on lähes aina kolahtaneet huomattavasti enemmän tummapaahtoiset kahvit. Mitä vahvempi maku, sitä enemmän on oma sydämeni hyrrännyt. Mulle kahvi on tärkeä arjen pieni nautinto, ja toisinaan tykkään nautiskella sitä myös kylmässä muodossa. Tässä jakoon yksi pitkäaikainen lempparini kylmäuutettu kahvi, joka on toteutukseltaan todella simppeli.

Cold Brew-kahvi

  1. Mittaa kannuun tai astiaan 120g kahvipuruja, kaada päälle litra vettä ja sekoita.
  2. Peitä kannu astia tiiviillä kannella tai kelmulla, jottei jääkaapin hajut ja maut imeytyisi joukkoon.
  3. Anna kahvin hautua jääkaapissa vähintään 8 tuntia, mutta syvemmän ja vahvemman maun saat uuttamalla sitä 10-16 tunnin ajan.
  4. Suodata valmis kylmäuutettu kahvi suodatinpaperin läpi tai siivilöi erittäin tiheän siivilän läpi.
  5. Tarjoile runsaiden jäiden ja/tai maidon kanssa.

Syvemmän maun cold brew-kahviin saat tummapaahtoista kahvia käyttämällä, ja tätä valmistaessa käytin Löfbergin Kharsimaa, jonka paahtoaste on 4. Löfbergin tummapaahtoiset kahvit ovat meidän taloudessa jo entuudestaan tuttuja, ja toisinaan tulee hörpittyä myös paahtoasteen 5 omaavaa Crescendoa. Tummaa sen olla pitää! <3

cold brew-kahvi

Onko sulla ollut elämässä tilanteita, jolloin susta on tuntunut, että et ole löytänyt paikkaasi? Tai oma vahvuutesi on löytynyt ihan toiselta polulta?

Vahvaa viikonlopun odotusta joka kuppiin!

EDELLINEN JUTTUNI:
Myyttejä jalkatreenistä ja kyykyistä

♥  SEURAA MINUA  ♥
YouTube // Bloglovin // Facebook // Instagram

Kommentit (20)

  1. Salla H.

    Tummaa sen olla pitää tosiaan! Ja ronskisti maitoa sekaan, koska asioiden pitää olla balanssissa 😀
    Ja itseään on joskus vaikea löytää.
    Oon ite just sellasessa tilanteessa, että mietin ”voiko näin tehdä ja elää”. Oon siis harkitsemassa aika isoa askelta uuteen suuntaan. Olen pitkään harkinnut, että joskin yhdestä harrastuksesta ja ikiaikaisesta haaveesta voisi tulla edes osittainen ammatti. Kuitenkaan tämä ei onnistu ihan hetkessä, vaan se vaatii ensin palkatonta paneutumista ja puurtamista. Sittenkin menestyminen on hyvin epävarmaa ja ala tuulinen ja sillä saa melko huonosti palkkaakin. Homman tosissaan aloittaminen vaatii aikaa ja energiaa ja nykyisellä polulla se ei riitä. Osa-aikainen tavallinen työ rinnalla luo turvaa, mutta silti epäilyttää. Voiko näin tehdä, kun ei ole mitään takeita, että juuri minä olen tarpeeksi hyvä? Ja jos olisin riittävän hyvä, niin eikö se olisi onnistunut jo näilläkin resursseilla? Onko tämä vain typerää haihattelua ja ”oikean vastuun” pakoilua? Voiko ylipäätään tehdä tämmöistä valintaa, että elää tosi pienillä tuloilla, koska haluaa tavoitella unelmaansa? Entä jos en onnistu?
    Kuitenkin silloin kun saan paneutua täysillä tähän asiaan, sydän laulaa. Olen pitkään haaveillut, että voisin rytmittää päiväni tämän asian ympärille ja välillä jopa tuskastuakin sen parissa pakertamiseen. Se on ollut semmoinen salainen haave ja olen tavallaan pakoillut sitä, sillä se on ollut valtavan pelottava. En ole kuitenkaan mistään onnistunut löytämään itseäni niin kuin tästä asiasta ja muualla on aina ollut semmoinen olo, niin kuin olisi vääränkokoiset housut jalassa.
    Nyt kuitenkin on jo sellainen pakottava olo, että sitä ei voi lykätä enää vaan on tartuttava hommiin. Jos siis uskallan. Ihan hirveää. Mistä tietää, että tekee oikean ratkaisun?

    • Piia Pajunen

      Siis tää kuulostaa niin samalta, minkä kanssa aiemmin itse painin! Juuri nämä, että voiko näin elää, onko tämä typerää haihattelua ja vastuun pakoilua, entä jos meneekin perseelleen ja entä jos en tule tarpeeksi hyvin toimeen. Oikeasti niin tuttua, ja tiedän kuinka tavallaan pelottava tilanne toi on, kun kaikki on niin avoinna ja ei ole selkeää reittiä vaan joutuu itse tekemään ja luomaan sen kaiken, jos päätöksen tekee.
      Mulla on kyllä moni harppaus osoittautunut lopulta sen arvoiseksi, ja juuri toissa iltana kiittelin yhtä frendiäni puhelimessa, että onneksi potkit mun persettä aiemmin. Mä kyllä sanoisin, että jos sun riskit eivät liity julmettuun velkakierteeseen joutumista tms. niin anna mennä vaan! Jos sulla on mahdollisuus hakea myöhemmin takaisin samantyyppisiin duuneihin kuin nytkin (jos homma sattuukin menemään pieleen), niin riski on usein vain fataalimpi omassa päässä. Paljon mäkin pyörittelin, että pilaanko mun kaikki uramahdollisuudet koulutukseni parissa lopullisesti, jos lähdenkin heti valmistuttua ihan toisille urille. Näin jälkikäteen voisin vaikka väittää, että tämä kokemus yrittäjänä ei ainakaan ole ovia sulkenut, vaan tuntuu, että niitä mahdollisuuksia olisi enemmän kuin koskaan aiemmin. 😀
      Otin kyllä itsekin ehkäpä vähän hullun harppauksen tuntemattomaan, mutta sain kuin sainkin sen toimimaan. Aluksi homma oli aivan mysteeri, mutta unelmien toteutuminen ja itsensä toteuttaminen itselleen merkityksellisellä tavalla on ollut elämäni palkitsevimpia asioita. Eihän tämä arki nyt ihan joka hetki yhtä herkkua ole ja välillä päivät ovat laittoman pitkiä kaikkien prokkiksien parissa, mutta kaikki on sen arvoista, kun tekee itselleen tärkeitä ja mieluisia asioita. En vaihtaisi tätä mihinkään, ja monesti tuleekin mietittyä, että onneksi mun elämä on tässä ja nyt. <3

  2. Maikki

    Voin niin samaistua… =/

    • Piia Pajunen

      Sielunkumppani. <3 Mut eihän tän silti tarvitse olla huono asia. Tää on itselleni ainakin asia, josta oon nyt loppuviimein jopa todella kiitollinen, sillä se on tuonut mut tähän ja nyt. Se erilaisuus onkin osoittautunut omaksi vahvuudeksi loppuviimein, kun sen oikeasti oivalsin ja opin sitä käyttämään ja "noudattamaan". 🙂

  3. Elli

    Niin tuttuja ajatuksia. Olen nyt lukion kakkosella ja tuntuu etten ikinä ole sopeutunut joukkoon, mua on syrjitty ja puhuttu pahaa seläntakana yläasteella.
    (josta seurasi syömishäiriö, olen onneksi parantunut ) Minulla ei ole parhaillaankan sydänystäviä, koulussa yritän olla porukan mukana. Onneksi on olemassa sali ja muut liikuntamuodot, ilman treenausta mun pää ei olis pysynyt kasassa.

    • Piia Pajunen

      Nuo on kyllä todella ikäviä kokemuksia, ja ihmiset voivat välillä olla inhottavia myös tahtomattaan ja ymmärtämättä miten oma toiminta oikeasti vaikuttaa muihin. <3 Niistä voi kuitenkin aina päästä yli, ja jossain vaiheessa, kun itsensä oppii tuntemaan entistä paremmin ja hyväksymään eri asiat itsessä, niin ne voivat kääntyä jopa vahvuuksisksi. Ja elämä tuo aina uusia asioita, tilanteita ja ihmisiä eteen, ja jotain hyvää on aina tuloillaan. <3

  4. Ssss

    Kuulostaa jokseenkin tutulta. Tavallaan kuuluu joukkoon, mutta sitten kuitenkaan ei. Olen monesti miettinyt istuessani eri kaveriporukoideni kanssa, kuinka erilaiseksi itseni loppujen lopuksi tunnen. En ole läheskään yhtä avoin, spontaani, rento ja ties mitä vielä. Kuva, jonka minusta erityisesti töissä saa on ennemminkin vakava ja neuroottinen tiukkapipo. Näin olen oppinut itseni näkemään erityisesti muiden kommentteja kuunneltuani. Olen kyllä myös sosiaalinen ja huumorintajuinen, mutta huumoriakin on monenlaista. Vaikka tiedän osaavani pitää hauskaa, joudun välillä itselleni vakuuttamaan, että näin tosiaan on. Onhan näitä tarinoita, kun on tullut tehtyä vaikka ja mitä ei niin viisasta. Olenkin tässä yrittänyt oppia hyväksymään sen, että minussa on monta puolta ja tuo, joka töissä tulee esiin ei ole mitenkään väärä. Todisteena siitä on se, että uralla on tullut edettyä lyhyessä ajassa kiitettävästi. Muiden kommenttien perusteella olen vain muodostanut työmotivaationi pohjalta itsestäni jotenkin negatiivisen kuvan. Minä annan kaikkeni töitä tehdessäni ja sellainen minä olen. Kaikki me emme onneksi ole samanlaisia, ja myös minulle on paikka sellaisena kuin olen.

    • Piia Pajunen

      Ihana kuulla erilaisia tarinoita, ja voin niin kompata tuota, että onneksi me ei olla kaikki samanlaisia. On oikeasti todellakin vahvuus, että meistä löytyy niitä eri puolia, ja vielä niin, että ne uskaltaa tuoda esille, eikä yrittää olla jotain muuta. Itseään ei voi muuttaa ja taistelu itseään vastaan kyllä pistää jossain vaiheessa kapuloita pahasti rattasiin, ja lopulta vain hukkaa enemmän itseään. Ja kaikilla puolillta itsessään voi olla oma paikkansa, ja hienoa, että säkin olet oivaltanut tämän!

  5. Sanna

    Ihana kirjoitus, taas kerran <3 ja voin niin samaistua ja monesti miettinyt, että onko muilla ihmisillä samankaltaisia tuntemuksia

    • Piia Pajunen

      Kiitos sulle Sanna! <3 Ja kyllä muuten on!

  6. S

    Ihana tuo neule❤️ Mistä tollasia saa?
    Tuttuja ajatuksia täälläkin. Oon lapsesta asti ollut porukoissa aina se ulkopuolinen.

    • Piia Pajunen

      Eipä me taideta olla yksin näiden ajatusten ja kokemusten kanssa! Ja toi neule on Bubbleroomista, ja löytyy täältä:
      https://goo.gl/Epg4JP

  7. Asta

    Ai, että ihana löytää sielunkumppaneita. Mullakin sattuu jäämään kaikki ystävyyssuhteet aika pintapuolisiksi. En oo kokenu sellasta ystävyyttä koskaan, jossa kaikki kerrotaan toiselle. Kiitos hirveästi tästä viestistä! (vertaistuki on elintärkeää ;))

    • Piia Pajunen

      Kiitos sulle! <3 ja eihän sitä tiedä, jos sellainen vaikka kohdille jossain vaiheessa osuisi ja laatu korvaa tällöinkin määrän. Itsellä onneksi on matkan varrelta tarttunut muutamia hyviä ystäviä, joiden tiedän olevan aina tukenani ja päin vastoin. <3

  8. Heta

    Mulla on edelleen se oman paikkani hakeminen tässä maailmassa vähän kesken. Sopeudun hyvin opiskelu- ja työyhteisöön, mutta silti tuntuu että ”en ihan ole omieni parissa” ja vaikka olen aika fine asian kanssa, pidän silmät auki niiden oikeiden piirien varalta. 😀
    Kylmäuutettu kahvi Kaslinkin Aito kauramaidolla menee testiin.

    • Piia Pajunen

      Siis juuri sama, että sopeudun hyvin moneen paikkaan, mutta toisinaan pohjimmiltani kovinkaan moneen paikkaan en ole täysin sopeutunut. Onneksi sitten löytyy muutamia hyviä rakkaita ystäviä, joiden kanssa meno tuntuu täydellisen hyvältä ja omalta. Lisäksi se oma paikka on muutenkin alkanut löytymään yhä paremmin ja selkeämmin nyt viime aikoina. 🙂
      Ja toi kylmäuutettu kahvi on ihana! <3

  9. ida ihana

    Kiitos, tämä oli rohkea ja koskettava teksti! Pystyin samaistumaan moniin juttuihin, vaikka oma tarinani on (tietysti) ollutkin erilainen. Olen kirjoittanut blogiini yksinäisyyden tunteesta: http://www.lily.fi/blogit/kotona-kaupungissa/milta-yksinaisyys-tuntuu
    Ajattelen samoin, että niiden omien juttujen kautta ja olemalla niistä ylpeä on sieltä erilaisuuden häpeästä mahdollista nousta ja kääntää omat erityispiirteensä vahvuuksiksi! Näin juuri sä olet tehnyt!:)

    • Piia Pajunen

      Ihana, että on erilaisia tarinoita juurikin siitä erilaisuudesta. Erilaisuuttakin on erilaisia ja musta se nimenomaan on rikkaus, ettei me kaikki olla siitä samasta puusta! Klisee, mutta totta!

  10. JJ

    Eiköhän me kaikki olla omalla tavallamme erilaisia, erikoisia ja omanlaisia. Jokaikinen on uniikki omalla tavallaan, koska ei ole toista samanlaista. Ketkään ihmiset eivät ajattele täysin samanlailla kaikista asioista samoista näkövinkkeleistä, yksilöitä kun ollaan. Vahvuuksia on erilaisia ja siks eri ihmiset sopii eri aloille, siinähän ei mitään uutta ole. Ja nuorena jokainen helposti ajattelee ”minä olen erilainen kuin muut”, vanhempana tuollaiseen ei edes kiinnitä huomioo koska polkuja on niin monia eikä tarvetta sulautua laumaan ole.
    Muuten vois ehkä maistaakkin tuota kahvia mutta tummapaahto ei houkuttele sitten laisinkaan. Vaaleeta sen olla pitää, nams.

  11. Maria

    Olipa osuva kohtaaminen nimittäin olin juuri keittämässä Löfbergin Crescendoa 5 kahvia (suosikkini) ja katselin samalla Miilunpolttajapastan reseptiä. Jospa sitä päivälliseksi tänään. Yleensä en klikkaa mainoksia, mutta puhutteleva otsikko vahvuuksista sai minut lukemaan jutun ja se, että itse coachailen nuoria omien vahvuuksien löytämisessä. Hieno kirjoitus ja olet loistava esimerkki siitä kuinka omia vahvuuksia ja suuntaa on mahdollista löytää.

Kommentoi »

Comments are closed