Urheilijan kieroutunut mieli

Tällä hetkellä meno urheilun parissa on osaltani aika tasaista, eikä seuraavasta kilpailutavoitteestani ole mitään eksaktia tietoa. Kehitystä haetaan luottaen kokonaiskuvassa perusasioihin oikeanlaisen treenin, levon ja ravinnon kombinaationa, mutta siihenhän kilpaurheilu pitkällä tähtäimellä perustuukin. Tästä jo lähes kliseiseksi muodostuneesta ”pyhästä kolminaisuudesta” puuttuu kuitenkin mielestäni urheilijan mieli, joka luo edellytykset kaikille näille kolmelle.
Kilpaurheilijan mieli sopeutuu hyvin myös niihin tasaisimpiin vaiheisiin urheilu-uralla, jolloin pohjatyö rakennetaan seuraavaa kilpailukautta varten. Kun seuraava tavoite ei olekaan aivan nurkan takana, vaan edessä onkin pidempi pätkä peruselementteihin pohjautuvaa harjoittelua päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen, voi se harrastelijalla lamauttaa motivaation ja pistää stopin koko leikille. Arki tulee jossain vaiheessa vastaan yhtälailla niin ihmissuhteissa kuin urheilussakin, mutta asioita on osattava ajatella pitkäjänteisemmin, mikäli haluaa saavuttaa jotain todellista ja kestävää.
Monet kertovat olevansa valmiita tekemään töitä tinkimättömästi ja kovaa saavuttaakseen tavoitteensa. Osalla tämä jälkimmäinen lähtee kuitenkin jostain syystä takkuamaan, kun todellisuus iskee päin kasvoja viimeistään muutaman vuoden jälkeen hurmoksen laannuttua. Monesti halutaan kaikki ja heti, mutta jossain vaiheessa jokainen päivä (tai edes kuukausi tai vuosikaan) ei tarjoakaan enää mullistavia kehitysaskeleita tai uusia oivalluksia harjoittelusta huolimatta. Tällöin se alkuun niin kovalla liekillä palanut liekki lähtee hiipumaan, eivätkä ne vuodatetut hikipisarat tunnukaan enää niin hehkeältä, ja homma lässähtää siihen. Urheilija jatkaa, ja harrastelija ottaa taukoa tai vaihtaa kokonaan kurssia. Se on ihan okei.


Kilpaurheilija kestää hetkittäiset ja hieman pidemmätkin motivaation laskusuhdanteet ja ymmärtää sen olevan täysin luonnollinen osa urheilua. Pidemmän päälle sen sisäisen motivaation onkin oltava vahvaa tekoa, jotta näissä tilanteissa ei lamaannuta, vaan harjoittelu pystytään pitämään kehittävänä ja nousujohteisena ilman henkisen puolen prakaamisesta johtuvaa junnaamista. Pääkopalle voi olla haasteellista, kun asioita tapahtuu todella nopeaan tahtiin, mutta yhtälailla myös silloin, kun asioita tapahtuu liian hitaasti.
Joskus voi myös olla, että sadoista ja jopa tuhansista treenitunneista huolimatta tuloksena voi tavoitellun onnistumisen sijaan olla vain kasa pettymyksiä. Niinhän se on, että epäonnistumisia, tappioita ja vastoinkäymisiä tulee vastaan ja paljon. Ihan jokaiselle. Osa harrastelijoista vain saattavat tehdä tästä liiankin suuren numeron itselleen, kun kilpaurheilijat ovat jo tässä vaiheessa pistäneet uuden vaihteen silmään ja vaihtoehtoinen suunnitelma on jo toteutuksessa. Kaadu ja nouse ylös. Vaikka sata kertaa. Jos jalat eivät kanna, niin kävele vaikka käsillä, jos oikeasti tahdot päästä eteenpäin.
Jokainen onnistuminen edellyttääkin usein lukuisia epäonnistumisia, joten ne ovat syytä tulkita osaksi välttämätöntä prosessia. Vaihtoehtona tälle on syyttää kohtaloa ja epäreilua maailmaa. En itsekään ole täydellinen, ja tässä asiassa olen etenkin nuoruudessa joutunut ottamaan oppia kantapään kautta. Jokainen voi tehdä itse oman valintansa, haluaako säälipisteitä nyt vai arvostusta pitkällä tähtäimellä. Turpaan tulee jossain vaiheessa lähes väistämättä, mutta miten tästä jatketaan eteenpäin määrittelee lopputuloksen. Vastuu menneisyydestä, nykyhetkestä ja tulevasta on kuitenkin loppupeleissä jokaisella itsellään, vaikka syyllistä on usein helpointa lähteä etsimään muualta kuin omasta itsestään. Kun ymmärrät ohjasten olevan vain ja ainoastaan sinun käsissäsi niin hyvässä kuin pahassa, niin tulet pääsemään pitkälle.
Vaikka itse nautin tavoitteellisesta urheilusta suunnattomasti, on minunkin välillä potkittava perseeni ylös kotisohvalta, ja usein paras hetki treenistä on se, kun sen on saanut tehtyä. Kertaakaan treenaamaan lähteminen ei ole kaduttanut, ja treenin jälkeen tuntuu henkisesti sekä fyysisesti lähes poikkeuksetta todella hyvältä. Joka kerta en tunne suunnatonta euforiaa, vaan monesti käteen jää näin tylsästi esitettynä kaikesta mediaseksikkyydestään huolimatta vain tyytyväisyys omaan suoritukseen sekä hyvä mieli. Silti tämä riittää minulle ja koen saavani näistä arkisista tunteista suurta tyydytystä, sillä tiedän olevani edes pienen askeleen lähempänä tavoitteitani ja unelmiani.



Olen juuri lähdössä tekemässä vinopenkkipunnerruksia sekä vipunostoja salille. Tein näitä myös viime viikolla. Tein niitä myös sitä edellisellä viikolla. Tein itseasiassa niitä myös muutama vuosi sitten joka viikko, ja ajattelin tehdä myös joka viikko tästä eteenpäinkin kunnes pääsen tavoitteeseeni, ja todennäköisesti myös tämän jälkeenkin. Illan päätteeksi tarkoituksena on mennä myös vetämään räjähtävyyttä irti jaloista loikkien parissa, kuten tein myös kymmenen vuotta sitten. Vaikka pyörän yrittäisi keksiä uudelleen useampaan kertaan, niin pyörä on silti pyörä. Joka kerta perusasiat tulevat takaisin eteen.
Mikä tahansa kilpaurheilu vaatii hieman kieroutunutta mieltä, jotta sitä jaksaa tehdä vuosikaudet. Kaikki kova työ vain yhden pienen hetken vuoksi kilpailupäivänä. Urheilija kokee tämän kuitenkin sen arvoiseksi, mutta kyse onkin usein siitä matkasta eikä pelkästään määränpäästä. Tämä matka voi olla joko erittäin mukava tai äärimmäisen raskas, ja jokainen pystyy itse jossain määrin vaikuttamaan, millaisen siitä haluaa loppupeleissä tehdä.
xoxo,
Piia
Edellinen juttuni: Bucket list kesälle