Piia Pajunen
Piia Pajunen

KUINKA ISON OSAN TYÖ MUODOSTAA SINUSTA?

työ ja identiteetti
Esittelepä lyhyesti itsesi. Kuka sä oikein olet? Olen Piia Pajunen, 28-vuotias yrittäjä Tampereelta. Kuka muu esittelisi itsensä lyhykäisyydessään juuri tai edes lähes tuolla kaavalla? Nimi, ikä, ammatti ja asuinpaikkakunta. Miten se työ ja ammatti kulkee niin tiukasti meidän identiteetissämme, että se nousee heti ensimmäisenä meissä esiin. Miksi se työ onkaan niin iso osa meidän elämäämme, minäkuvaamme ja jopa ihmisarvoamme?
Kun yleensä alkaa vähän small talkia syvemmin keskustella ihmisten kanssa esimerkiksi tulevaisuudesta, niin ensimmäisenä nousee usein esille työ. Mitähän työtä sitä tulisi tulevaisuudessa tekemään, kuinka kauan tulisi viihtyä vielä nykyisessä työpaikassa ja pitäisikö lähteä opiskelemaan jotain toista alaa. Kun ei nyt tiedetä, että onko tämä työpaikka nyt hyvä, ja mitähän sitä keksisi tämän tilalle. Kuulostaako tutulta? Sen sijaan, että pohdittaisiin vaikka itselle tärkeistä harrastuksia, omien (salaisten) haaveiden toteuttamista tai siitä, mitä elämästä ihan oikeasti syvimmillään haluaa, niin keskustellaan jumankekka työstä.
työ ja identiteetti
Onhan työ todella iso osa meidän elämäämme. Siitä ei käy kiistäminen. Siellä kuitenkin vietetään iso siivu valveillaoloajastamme ja oma toimeentulomme sekä elintasomme riippuu vahvasti työstä. Mutta. Se on kuitenkin vain työtä. Miten sen työn verukkeella sivuutetaan niin iso osa itsestämme, että se alkaa jo määrittää meitä itseämme?
Työ tuntuu ihan totta määrittävän isolle jopa osalle onnistumisen ja menestymisen ihmisenä, ja piru vie kun itsekin meinaa mennä välillä tähän ansaan. Ei ole meinaan ihan vain yhtä kertaa tullut pyöriteltyä vintillä, että mitähän tässä yhteiskunnassa ”olisi hyväksyttävää” tehdä työkseen, ja olenko epäonnistunut ihminen, jos valitsenkin kulkea polkua työelämässä perinteisen muotin ulkopuolelta. Hitto mikä dille. Siis minä(kin).
Ja kyse ei ole aina siitä, että itse arvottaisi itsensä työnsä perusteella. Idiotismin puolelle vasta lähdetään valumaan siinä vaiheessa, kun lähdetään ränkkäämään muita ihmisiä työn perusteella. Katsos kun kaikki eivät kuulemma tee niitä ”oikeita töitä”, eivätkä tiedä työnteosta ja elämänmenosta mitään. Lisäksi alempaan palkkaluokkaan kuuluvia vähätellään ja katsotaan alaspäin uransa huipulla liihottavien massikeisareiden toimesta tai vastaavasti korkeassa asemassa painavat työmyyrät saavat automaattisesti leuhkan porvarin leiman otsaansa. Siis miksi? Työn takia. Ihan oikeasti.
Kuka tekee tärkeintä ja korvaamattominta työtä? Kuka tekee pisintä päivää? Kenen työ pelastaa ihmishenkiä ja kenen on vain turhaa haihattelua? Onko näillä oikeasti mitään väliä? Kaikilla ei ole täällä Suomen lintukodossakaan samoja kortteja kädessään syntyessään, mutta jokaisella on kuitenkin mahdollisuus vaikuttaa siihen oman elämänsä suuntaan edes jossain määrin. Ja jos se menee ketuiksi, niin muille on turha aukoa päätä. Vastaavasti, vaikka pitäisit omaa työtä arvokkaana ja ylpeyden kohteenasi, niin se ei tarkoita, että muiden työ olisi yhtään sen vähäpätöisempää. Jokaisella on oikeus haluta elämältä eri asioita tekemättä ihmisestä yhtään sen huonompaa.

työ määrittää
Pusero: TÄÄLTÄ* // Stretch-farkut: TÄÄLTÄ* // Valkoiset tennarit: TÄÄLTÄ*

Loppupeleissä olennaisinta on kuitenkin se, että kuinka paljon itse määrität itseäsi työn kautta. Toki työ on monille vahva osa identiteettiä, ja se on ihan luonnollista. Välillä on kuitenkin hyvä pohtia, että jos työ otettaisiin sinusta hetkeksi pois, niin kuka oikeasti olisit silloin?

Työn iloa näin viikonlopun alla!

VILKAISE MYÖS:
Kun sun työ ei ole millään tavalla arvokasta
& Kauhuskenaario tulevaisuudestani

EDELLINEN JUTTUNI:
Miten valita palkkari? – Nyt tiedät!

♥  SEURAA MINUA  ♥
YouTube // Bloglovin // Facebook // Instagram

Kommentit (14)

  1. skarppi

    olinpa taas yllättävän nopeesti paikalla julkaisun jälkeen! 😀 tää on sellanen juttu, että pätee myös vähän häiritsevän paljon lukiossa. helposti vaan tulee puhuttua siitä, mitä kirjotetaan ja mitä opiskellaan seuraavaks. pitäs ehkä keksiä uusia puheenaiheita pikkuhiljaa..

    • Piia Pajunen

      Haha, kärppänä mestoilla! Nykytilanteen ja tulevaisuuden pohtiminen ja siitä keskusteleminen on todellakin ihan luonnollista ja jees, mutta tämä saattaa usein alkaa hämärtämään sitä maailmankuvaa liian suppeasti käsiteltynä. Jos kaikki puhe kääntyy vaan opiskeluun ja ammattiin, niin siinä helposti ajautuu määrittämään tulevaisuutensa vain niiden perusteella.
      Itse näin jälkikäteen olen huomannut ympäristön ”kiinnostusten kohteiden” vaikuttaneen todella paljon omaan käsitykseeni elämästä, sillä olen ollut 15-25-vuotiaaksi todella opiskelukeskeisessä ja uratavoitteellisessa ympäristössä, joissa keskutelut ovat usein luonnollisesti kääntyneet akateemisuuteen, opiskeluun ja uraan. Välillä itsekin tuskastuin tähän, ja odotin toisinaan huokaillen opiskelijabileissä (kaikella rakkaudella), että jengillä alkaisi alkoholi nousta päähän, niin saisi vähän muitakin keskustelun aiheita kuin tentit, kurssit ja luennoitsijat, hah! 😀 Itse olin vielä usein selvin päin, mutta silti koin mukavammaksi, että jengi oli pienessä nosteessa, jolloin päästiin keskustelemaan esimerkiksi elämästä, ihmissuhteista ja ilmiöistä. 😀

  2. Kati

    Kun olin jäämässä ekalle äitiyslomalle vuoden 2010 lopulla niin pakkasin työvaatteitani varastolaatikkoon ja itkin. Olin aivan rikki siitä että mitä mie oon kun en kukonpieraisun aikaan nouse tien päälle ja ajele hoitamaan jonkun elinkeinoa,karjaa ja tee samaa iltapäivällä uudestaan.
    Toinen äitiysloma ei ollut ihan noin rankka 😀
    Oon välillä miettinyt että tahtoisin välillä tehdä jotain ei niin haasteellista ja kevyempää työtä. No kevyempää voin kyllä löytää mutta niin. Tää siun kirjoitus pisti miettimään että kyllä sitä kuitenkin haasteet löytyy joka työstä.. eivätkä oo yhtään vähäpätöisempiä kuin tämä nykyinenkään.
    Meillä toinen puolisko tuo leivän pöytään säännöllisellä keikkatyöllä, mutta jatkuvaan saa selitellä ulkopuolisille kuinka ihmeessä tullaan toimeen kun toinen työskentelee pari päivää viikossa ja että ihan oikeaa työtä se silti on. Huoh.

    • Piia Pajunen

      Ihan sairaan mielenkiintoisia ajatuksia ja kokemuksia. Yleensä juuri yllättävät elämäntilanteet ja -muutokset pistävät miettimään oikeasti sitä kuka on ja mitä haluaa ilman mitään titteleitä ja ulkoisia määritteitä.
      Mun mielestä ihmisten käsitys työstä on edelleen todella suppea ja melko ajastaan jäänyt, ja varsinkin hieman valtaväestöstä ”poikkeavat” työnkuvat ja -tavat tuntuvat herättävän suurta ihmetystä. Työelämä on toki ottanut todella lyhyessä ajassa isoja muutosaskeleita, ja on toisaalta siten ihan ymmärrettävää, ettei monen ymmärrys ja ”työelämänkatsomus” ole pysynyt tässä mukana. Kun ei ole yhtä oikeaa tapaa tehdä työtä vaan mahdollisuuksia on olemassa ihan äärettömästi.
      Oikea työ on mielestäni ihan vain sitä, että saa leipänsä pöytään. Eihän turhasta kenellekään makseta, ja palkan (toistuvasti) saadessaan siitä työstä on ollut jollekin ihan aktuaalista hyötyä.

  3. Sanna

    Työ on kyllä osa identiteettiä. Huomasin sen, kun jäin äitiyslomalle 1,5 vuotta sitten. Yhtäkkiä tuli todella tyhjä olo, ja suru myös siitä, että ei oikein kuulu enää mihinkään yhteisöön. Nyt olen taas takaisin työelämässä ja kyllä se tekee vaan hyvää pääkopalle.

    • Piia Pajunen

      Kyllähän se työ on monille ihan luonnollisesti osa sitä omaa identiteettiä, ja oikeastaan haitalliseksi se voi muuttua lähinnä silloin, jos se valtaa itsestä liikaa ja unohtaa sen oikean minän ja monet ulottuvuudet siellä takana. Mut mä niin pystyn samaistumaan tuohon omalla tavallani, koska itselläkin on välillä ollut todella tyhjä olo näin kotitoimistossa työskentelevällä yksityisyrittäjänä. Tai ehkä tässä on enemmänkin ollut kyse (ainakin itselläni) yhteisöllisyyden puutteesta, ja monilla se syntyy juuri siitä työyhteisöstä.

  4. Tiina

    Pakko sanoa, että tälleen tällä hetkellä työttömänä, ”vain” lukion käyneenä ja toista välivuotta viettävänä tulee mietittyä ihan liikaa, että onko tämä polku oikea ja olenko ”huonompi”, jos haluankin enemmän opiskella hoitajaksi kuin lääkäriksi, kun kerran olen pienestä asti kaikille sanonut että lääkäri musta tulee ja muuhun en tyydy. Ja joinain päivinä stressaa niin hemmetisti, kun ei voi olla varma onko suunta oikea ja olenko sitä mieltä mitä nyt olen vielä muutaman vuoden päästä.
    On se ammatti ja sen valintakin kinkkinen juttu, ja sitten vielä sekin että mistä niitä töitä saa, varsinkin kun on vain tuo lukio tausta… Ja tietysti kaikki vielä koittaa auttaa sekoittaen päätä vaan lisää ja ehdotella sulle ”hae sinne ja tonne, eiks se olis sulle sopiva ammatti?” ettet vaan olisi työtön, kun sehän on ihan hirveä tilanne olla Tiina, 20v, työtön Turusta.

    • Piia Pajunen

      Pystyn samaistuun niin hyvin tähänkin! Meinaan itse pyörittelin ihan älyttömän pitkään ja hartaasti, että voinko diplomi-insinööriksi valmistuttuani jatkaa edelleen ”vain” ammattibloggaajana, että heitänkö kaiken hankkimani koulutuksen hukkaan ja onko se ylipäätään okei tehdä näillä papereilla tällaisia hommia.
      Viimein kuin pääsin sinut asian kanssa, niin voin sanoa, että tee just sitä, mitä susta oikeesti tuntuu! Mikään koulutus tai oppi ei mene ikinä hukkaan, ja aina voi kouluttautua lisää tai uusille urille. Nyt kun itsekin katselen jälkikäteen tuota mun pyörittelemääni stressipalloa, niin ihan suotta stressasin. Omasta koulutuksesta on ollut ihan älyttömästi hyötyä tähänkin hommaan (enemmän mitä uskoinkaan) ja nyt olen laajentamassa omaa yrittäjän hommaani ihan uusille urille.
      Elämä ei ole kovinkaan lopullista, vaikka joka päiväiset päätökset sitä ohjaavat aina johonkin suuntaan. Onneksi kelkan voi aina kääntää, jos siltä tuntuu, ja kaikkea polun varrelta poimittua pystyy aina käyttämään hyödyksi, jos vain itse niin haluaa. 😉
      Älysti tsemiä sulle, kyllä se elämä siitä sutviutuu! Trust me! <3

  5. Henna

    Ootko Piia lukenu Aki Hintsan kirjan? Mä luin, ja ne jutut jäi pyörii mieleen, ja arkeen. Yks parhaista kirjoista mitä ikinä olen lukenut. Tämäkin aihe siellä oli isosti esillä.

    • Piia Pajunen

      Itseasiassa se on mulla just kuuntelussa äänikirjana. Aivan helvetin hyvää tavaraa, ja vaikka olen vasta puolessa välissä, niin voin kompata jo nyt, että yksi parhaista lukemistani kirjoista! Niin laaja-alaisesti asiaa ja sellaisia ajatuksia, jotka jäävät juuri kytemään tuonne omaan kupoliin.

  6. työstään oikeasti tykkäävä

    Itse oon eri mieltä tästä. Mulla on työ joka ei tunnu työltä, koska oikeasti nautin siitä ja sen tuomista haasteista ja mahdollisuuksista. Tiedän monen kaverin joka tekee töitä kun on pakko että saisi rahaa jne. Itse koen olevani etuoikeutettu siinä mielessä että olen löytänyt intohimon jonka parissa vietän mielelläni arkeni ja jonka pariin odotan jo palaavani viikonlopun tai lomajakson jälkeen.
    Sanoisinkin että jo ajatus siitä että työ ei saisi määrittää liikaa elämää tai meitä yksilöinä, lähtee liikkeelle vääriltä raiteilta. Koska siinä automaattisesti jo ajatellaan työtä jonain pakollisena, ei niin mielekkäänä asiana. Mutta jos löytää työn/ammatin jossa viihtyy ja joka ei edes tunnu työltä, niin silloinhan tämä on vähän niin kuin harrastus. Ja sanoisitko että on väärin että harrastuksesta puhutaan ja että sen annetaan määrittää identiteettiä?
    Toki ei ole hyvä että identiteetti rakentuu vain yhden asian varaan, oli se asia sitten harrastus, työ, kehon paino tms. Mutta minun mielestäni siinä ei ole mitään väärää että työ koetaan tärkeänä ja mielekkäänä ja että se myös määrittää identiteettiä (niin kuin tärkeät asiat usein tekevät).

    • Piia Pajunen

      Siis ymmärrän pointtisi täysin, ja olen siinä samassa tilanteessa kanssasi, että mulla on työ (ja itseasiassa useampi työnkuva), jota todella rakastan ja on intohimoni. Suurimmaksi osaksi se ei edes tunnu työltä, vaikka luonnollisesti mukana on myös niitä vähemmän mukavia työnkuvia, jotka mahdollistavat ne olennaisimmat ja nautinnollisimmat. Ja olen ehdottomasti samaa mieltä kanssasi, että tietenkin se työ saa ja luonnollisesti usein määrittääkin osan identiteetistämme, mutta mielestäni se ei kannattaisi olla asia, joka peittoaa ne muut osat itsestä.
      Tässä siis itse ajoin takaa juurikin sitä, että jos homma menee ihan ylivoimaiseksi ykköseksi, ja melkeinpä kaikki muu omasta itsestä sivutaan, ja määritetään itsensä lähes kokonaan sen työn kautta. Työ loppuu lähes kaikilla meillä joskus tai muuttaa muotoaan. Monille meistä myös tulee vastaan kuoppaisia hetkiä siellä työelämän puolella, ja jos itsensä on määrittänyt lähes kokonaan työn kautta, niin tällöin pudotus voi olla aika raju ja näistä voi olla vaikea selvitä. Siksi olisi mun näkökulmasta rakentaa se identiteetti yhdessä työn kanssa monesta muusta. Omista arvoista, ihmissuhteista, harrastuksista, intohimoista ja tottakai myös siitä työstä. Tottakai toisilla ihmisillä toiset asiat nousevat voimakkaammin esille, ja ei se sitä tarkoita, että se työ ei saisi siinä mukana olla ja korkeallakin. Kunhan siinä olisi jotain muutakin, ja sitä, kuka itse oikeasti on ilman ulkoisia määreitä.
      Osa tekstistä oli myös vain vapaata pohdintaa eri näkökulmista, ja tavallaanhan meillä on täällä yhteiskunnassa ja kulttuurissamme tietynlaiset muotit, joita pidetään yleisesti ottaen eri tavoin arvossa. Työ on todella voimakkaasti osa sitä luonnollisesti (myös minulla), mutta välillä siihen tunnutaan ehkä huomaamatta keskityttävän liikaa. Lisäksi kaikilla ei myöskään ole työtä, joka olisi oma intohimo, sillä sellaista suurta paloa ei välttämättä ole tai sitä on muuten vain äärimmäisen haastava muuttaa elantoa tuottavaan muotoon, ja siinä tilanteessa voi moni tuntea huonommuuden tunnetta. Itse myös tunsin paljon huonommuuden tunnetta aiemmin siitä, että halusin vaihtaa koulutukselleni ”merkittyä” suuntaa sinne intohimoni puolelle, ja tämä identiteettitaisto oli aika raju oman kupolini sisässä tällöin.
      Kiitos sulle tästä kommentista! Älyttömän mielenkiintoista keskustelua, ja on mun mielestä ihan mahtavaa, että aiheet herättävät keskustelua ja esille tuodaan eri näkökulmia! 🙂

  7. Hannah-Tuulia

    Joo siis niin tuttua 😄 miten se meneeki aina niin että työ on se millä on vaan olevinaan merkitystä..
    Olin taannoin hetken aikaa työttömänä. Nautin siitä ajasta kun korjailin kroppaa todella pahasta stressikierteestä. Tuntui että nyt on pakko ottaa breikki. Mutta se muiden arvostelu kun kysytään oletko töissä ja sanoo etten ole niin voi hittolain ne katseet ja sanat. ”kyllä sinäkin vielä jotain löydät”. Tiesin löytäväni mutta jossain vaiheessa on pakko myös levätä ja uusilla voimilla suunnata työuraan takaisin.
    Nyt kun työskentelen myyjänä niin annan itsestäni joka päivä sen 110% irti. Rakastan työssänii kohdata erilaisia asiakkaita ja huolehtia myymälästä. Monet vähättelee että on tuo nyt niin helppoa verrattuna lastenhoitoon tai sairaanhoitoon. Etten saisi väsyä tai olla stressaantunut. Kuka sen määrittää miten mikäkin työ kuluttaa ketäkin. Tiedostan ettei myyjänä ole vastuussa toisten lapsista mutta vastuu myymälästä, myynnistä ja asiakkaiden turvallisuudesta kuluttaa henkisesti. Mutta kaikesta huolimatta rakastan nyt sitä mitä teen ja en halua määrittää itseäni liikaa pelkän työn kautta. Oma arki on mukavaa tällä hetkellä ja kyllä se työttämänä olo kasvatti henkisesti löytämään oman itsensä 😊
    https://aktiivinensohvaperuna.blogspot.fi

    • Piia Pajunen

      Oma työ on tekijälleen aina se merkittävin, ja sen vuoksi on musta typerää, että töitä edes lähdetään vertailemaan keskenään. Ei kaikki nyt vaan voi muutenkaan elämiä pelastaa tai antaa tukea kasvun hetkinä työnkuvansa muodossa, sillä työvoimaa tarvitaan niillä muillakin aloilla, että yhteiskunta pysyisi pyörinnässä.
      Sitä voi mielestäni aina miettiä siltä kannalta, että entä jos poistettaisiin tietty ammattiryhmä kokonaan pelistä. Mitä kävisikään, jos kaikki myyjät häviäisivät viimeistä myöten? Siinä olisi aikamoinen kriisi edessä. Tai entä kaikki viihdeteollisuudessa työskentelävät katoaisivat? Kuinka paljon ankeampaa elämästämme tulisikaan?
      Ja tuo oli musta niin osuvasti sanottu, että rakastat sitä mitä teet, ja et silti halua määrittää itseäsi sen työn kautta liikaa. Aivan mahtava ja tasapainoinen asenne!

Kommentoi »

Comments are closed