RAKAS, MINUSTA ON TULLUT PULLUKKA?

Jep. Tämän vuoden tiukimpaan kuntoon on tähän 156 senttiseen runkoon tarrautunut painolastia noin 7-8 kilon verran, joka tietty prosentuaalisesti on jo jonkin verran itseni kokoisella. 60 kilon rajapyykki alkaa hiljalleen kohta paukkumaan, ja painoindeksi lähestyy uhkaavasti sitä lievästi liikalihavaa. Tämä “liikalihavuus” olikin jo rehellinen tavoitteeni, kuten jo tovi aiemmin täällä paljastin, eli kaipa sitä voisi tokaista, että sen suhteen hyvin luistaa!
Noh, ehkä minusta ei varsinaisesti pullukaa ole tullut, mutta vielä pari kuukautta sitten täydellisesti istuneet vaatteet puristavat ja kiristävät, ja roikkuvista vaatteista on tullut juuri sopivia. Jos vierekkäin iskee kaksi kuvaa näistä ääripäistä, niin äkkiähän se nykytila aika turvonneelta näyttää. Posket ovat pyöreämmät, hanuri ja reidet leveämmät, vatsalihakset eivät piirry niin kivisesti ja käsivarsissakaan eivät pomppaa tykinkuulat silmille. Toisin oli vielä reilu pari kuukautta sitten.

Nyt ehkä ensimmäistä kertaa olen myöntynyt kohtalooni, ja olen vaihtanut ne iänikuiset nakinkuoret vähän sopivimpiin. Alitajuisesti olen vanhasta tottumuksesta päätynyt aina valkkailemaan joka kuteista ne XS:t ja 32-34 koon vermeet. Pöksyjen puolella omaan peräsimeni ja jykevien reisieni kokoon olen tottunut jo teini-iästä lähtien, joten muutoksia tällä osastolla ei (ihan) niin radikaalisti ole tapahtunut vaatekokojen parissa. Ylähaarniska onkin kokenut huomattavasti isomman transformaation tässä raskaiden rautojen nostelun ohessa, ja nyt oli vain myönnettävä itselleen, että ihan oikeasti se M-koko saattaa toisinaan olla itselleni juuri se osuvin valinta etenkin takkien puolella.
Tietty eniten linssiin tässä hommassa on viirannut edelleen se seikka, että kisakunnossahan sitä likka kutistuu lähes taskukokoon rajamaille, jolloin tämä vanha tuttu XS on ollut juurikin napakymppi yläpellin päälle. Ihan kaikesta kun ei ole jaksanut kahta erikokoista vaatekaappikerrastoa hankkia, niin olen sullonut tottuneesti itseäni myös tuhdimmassa koossa näihin samoihin pikkukikkanohin paitoihin. Kyllähän ne hei ovat päälle menneet, vaikka neulos on vähän joutunut venymään.
Henkisellä puolella ja minäkuvan kanssa ei siis ole tarvinnut käydä suurempia kehityskeskusteluita itseni kanssa, vaan tämä vaatekoon vaihtuminen on lähinnä vain jäänyt perusteellisesti toteamatta ja iskostumatta tuonne kupoliin. Olenhan ollut aina jossain määrin pieni, ja jos ei muuta niin pituuden puolesta. Aina ei vain pää pysy mukana muutoksessa. Siinä kun mies kuvailee minusta kettuillakseen selän takaa salavideoita iltakeijoiluistani ja tuikkailee niitä jakoon kaveriporukan viestiryhmään, niin voihan siinä itsekin todeta, ettei meikäläisen selkään kyllä kannata sitä vaatekaupan pienintä puseroa päälle enää ahtaa.

Mitä tästä siis opimme? Esimerkiksi sen, että vaikka vaakalukema ottaisi ajan saatossa (tai lyhyemmälläkin aikavälillä) loikkia sinne yläkanttiin tai vaatekoko harppaisi ylöspäin, niin se ei välttämättä aina ole lihomista tai tarkoita, että sinusta olisi tullut lösähtänyt manaatti. Kroppa yksinkertaisesti elää ja muuttuu ajan saatossa, joka olisi varsinkin tavoitteellisesti treenaavan syytä ymmärtää. Vertailu joko itsensä nykytilanteessa epärealistisiin mittasuhteisiin tai muiden kenen tahansa vastaaviin on ihan totta täysin hanurista, ja peiliin vilkaistessa pystyn itsekin myöntämään näyttäväni edelleen omaan makuuni oikein passelilta. Jos sitä paljaalla silmällä näyttää hyvältä, niin sitä ei pitäisi pilata mikään vaakalukema eikä vertaus muihin (saati omaan aiempaan).
Itse siis kannan tällä hetkellä lähes 60 kiloista kääpiöruhoa ylpeydellä. Miksi en kantaisi? Siitä uhkuu voimaa, jaksamista ja veikeää säpinää. Sillä painetaan treeneissä koviakin sarjoja läpi, ja voin paljastaa, ettei aivan näin kulkenut tuossa kesän lopussa alas räävityissä rasvoissa. Kun vaatteet alkavat puristamaan, niin yksinkertaisesti hankin suurempia.
Ainut huoleni tällä hetkellä painossani on, että tulenko mahtumaan tilamaani hääpukuun ensi kuussa, hah! Olosuhteiden pakosta jouduin sovittamaan ja tilaamaan sen noin kuutisen kiloa keveämpänä viikko Olympian jälkeen, ja pukuhan pamahtaa käsieni ääreen vasta juuri häiden alla, ja tässä vaiheessa ei hirveästi pikadieettejä enää keretä vetämään. Onneksi valkkasin sovittaessa jo suorilta käsin yhden koon suuremman tilaukseen, jotta tätä luonnollista turpoamisvaraa löytyisi. Katsotaan siis miten likan käy, jaiks! 😀

Tsekkaa myös:
8 ravintoperiaatetta, joilla pysyn kunnossa
& Mitä fitnesskisadieeteistä tulisi ottaa opiksi?

Edellinen juttuni:
Onneksi en ole linnanjuhlissa

♥  SEURAA MINUA  ♥
YouTube // Bloglovin // Facebook // Instagram
Snapchat: piiapajunen