Nähdäänkö minut joskus Olympiassa?

IFBB Pro Leaguen ja koko body- ja fitness-skenen suurimmat vuotuisat kinkerit käytiin viime viikonloppuna tuttuun tapaan Las Vegasissa. Muiden sarjojen lisäksi Ms Fitness Olympiaa tuli seurattua kotiscreeniltä, ja silmä tarkkana tsekkailtua oman sarjani kärkinimiä. Yksi ammattilaisuraani eniten koskevista kysymyksistä liittyykin siihen, että nähdäänkö minut vielä Olympiassa. Vielä vähän aikaa sitten, jos minulta olisi tätä kysytty, niin olisin sanonut että aivan ehdottomasti. Uskon tähän vahvasti edelleen, mutta jotain on muuttunut.
Olen jo saanut urheilu-uraltani enemmän kuin olen ikinä uskaltanut toivoakaan. Minulla on tämän ja edellisen lajini parista taskussa useampia Suomenmestaruuksia ja EM-mitaleita. Olen saanut koluta kansainvälisiä kilpakenttiä 14-vuotiaasta saakka, ja nähnyt ja kokenut aivan uskottamia asioita. Olen kokenut tunteiden kirjoja laidasta laitaan. Taistellut oman fyysisen ja henkisen kapasiteetin kanssa, ja oppinut itsestäni aivan järisyttävän paljon. Tavannut aivan mielettömiä persoonia, jotka ovat vaikuttaneet elämääni enemmän kuin osaan ajatellakaan. Olen onnistunut ja epäonnistunut. Kaatunut ja noussut ylös. Monen monta kertaa.
Tällä hetkellä hyllyssäni komeilee lajini ammattilaisliigan kortti, johon kiteytyy eri tavoin kaikki unelmani urheilun parissa ja paljon enemmän. Arnold Europe Amateurista tasan kaksi vuotta sitten ammattilaisstatuksen saavutettuani nappasin pro-debyytistäni kolmannen sijan, ja pääsin kilpailemaan maailman toisiksi suurimpaan ammattilaiskilpailuun Arnold Internationaliin henkilökohtaisen kutsun saattelemana. Voi olla, että nämä jäivät (ammattilais)urani huippuhetkiksi, mutta toivon ja uskon itse vahvasti toisin, vaikka varmahan en voi koskaan olla. Unelmoiva realisti kun olen.




Palatakseni takaisin otsikon aiheeseen, voin tiivistää, että toivon vahvasti, että pääsisin kapuamaan vielä jonain syksynä Las Vegasissa Olympian lavalle. Se ei ole kuitenkaan tavoitteeni. Tavoitteet ovat itselleni usein väkinäisiä pakkoja, joista monesti ajan kanssa katoavat perustavanlaatuinen ilo ja nautinto. En halua kadottaa sitä palavaa intohimoa minulle näinkään rakkaasta asiasta, ja muuttaa sitä mieltä tuhoavaksi pakkomielteeksi, ja jonka mahdollisesti toteutuessa voisin vain iskeä kylmästi rastin ruutuun. Done. Mitäs sitten?
Tarkoittaako tämä nyt, että treenaan vähän niin ja näin puolivaloilla siten kuten hyvältä tuntuu? No ei hemmetissä. Tavoitteellinen tekeminen, itsensä kehittäminen ja kilpailuhenkisyys ovat sisäänrakennettuina itseeni. En saa niitä pois päältä, vaikka haluaisinkin. Saan paikoittain jopa enemmän itsestäni irti, kun asetan itselleni pienemmät paineet ja asetan kiveen kirjoitettujen tavoitteiden sijaan suurella tunnelatauksella rakennettuja abstrakteja unelmia. Unelmoin tällä hetkellä jostain suuresta, mutta en itsekään tarkalleen tiedä mistä. Tämä ei todellakaan tarkoita minulle seuraavan ammattilaiskilpailuni voittoa, vaan jotain suurempaa monitahoista kokonaisuutta, jota en osaa sanoiksi pukea tai itsekään täysin käsittää. Se täytyy tuntea.
Jokaista ihmistä ja urheilijaa ajaa eteenpäin tässä maailmassa yksilöllinen mentaliteetti. Parhaat suoritukseni olen tehnyt silloin, kun olen onnistunuut suuntaamaan kilpailuun tyynen rauhallisella ja hyvällä fiiliksellä valmiina olemaan myös haavoittuvainen. Huonoimmat suoritukset ovat puolestaan syntyneet silloin, kun olen vaatinut itseltäni kuun lisäksi myös tähtiä taivaalta ja kieltänyt alitajuisesti itseltäni epäonnistumisen. Onneksi olen tunnistanut oman nuppini toimintamallit hyvissä ajoin, vaikka välillä olisi edelleenkin mukava olla oman vinttinsä täydellisesti hallitseva zen-guru.

Milloin sitten mahdollisesti voisin realistisesti kilpailla Olympiassa? Noh, ensi kesänä tarkoituksenani on kierrellä ammattilaiskisoja rapakon takana ihan todenteolla, jos vaikka sinne Olympia-lavalle riittäisi pisteet ja rahkeet jo ensi syksynä. Kuluneen kauden linjoja seuraillessa näytti kyllä hieman siltä, että sarjani fysiikan kokolinjaukset ovat hieman kasvamaan päin, joten ei muuta kuin rautaa liikkeelle ensi kesä tiukasti tähtäimessä. Vapaaohjelman puolella luotto on kova, mutta sekään ei aina kilpaurheilussa riitä. Onnistumiseen vaaditaan usein onnistuneesti suunniteltu ja toteutettu kokonaisvaltainen strategia, nappisuoritus h-hetkellä sekä ripaus rehellistä onnea.
Maailmani ei kuitenkaan kaatuisi, jos tälle suurimmalle lavalle en koskaan pääsisi. Häiritsemään minua jäisi ainoastaan se, jos en oikeasti edes yrittäisi. Tähtäimessä onkin nyt nyt painaa duunia järkevänä kokonaisuutena, jotta pohja ensi kesän tehorykäisyä varten olisi mahdollisimman vakaa ja teräksinen niin henkisellä kuin fyysisellä puolella. Uskon, että minussa on sitä, mitä tarvitaan, mutta riittääkö se tähän leikkiin, jää sitten nähtäväksi. Minulla on kuitenkin vahva unelma, ja unelmat ovat toteuttamista varten.

Edellinen juttuni: Elämä tappaa