Mitä olen vihannut ulkonäössäni

Olen jo aiemmin tainnut kertoa, että olen aina onnekseni omistanut positiivisen kehonkuvan. En osaa tarkalleen sanoa, mistä se kumpuaa, mutta olen pitänyt ulkonäöstäni ja kropastani aina sellaisena kuin se on ollut, vaikka tiedän, että moni muu olisi varmasti minun kengissäni saanut useistakin osistani ja yksityiskohdistani ongelman aikaiseksi. Erästä asiaa olen kuitenkin vuosikaudet ihan totisesti vihannut, ja jopa kyyneliäkin tämän vuoksi nuoruudessani vuodattanut.
Noh, vielä hetkeksi positiivisiin asioihin. Olen tällainen persjalkainen tyttö, joka perimän mukana on saanut myös hieman tukevamman alakerran. Ja ei, en todellakaan edes kuvittele tämän olleen pelkkää lihasta, vaan kyllä siellä on toisinaan ollut aikamoiset määrät sitä ihan rehellistä silavaa, ja tälläkin hetkellä sitä sieltä löytyy. Siinä kun yläasteella ja lukiossa muut tytöt puristelivat tikkureisiään ja haikailivat vieläkin kapeampien kinttujen perään, niin itse tuijottelin omiani tuplasti paksumpia tukkejani, ja totesin, että saisivathan nämä olla vieläkin isommat.
Pienempien vaakalukemien perään myös huokailtiin, mutta itsehän olin aina tyytyväinen omaani, vaikka tiesin painavani (joidenkin kohdalla jopa reilusti) enemmän kuin nämä huokailijat, ja olinhan vielä usein samalla päätä lyhyempi. Itseasiassa muistan yläasteella jopa vähän vierastaneeni ajatusta painon putoamisesta, joten pyrin pitämään kiinni siitä, että söisin riittävästi. Ainut asia, mitä ravinnosta silloin ymmärsin oli nimittäin se, että urheilijan on syötävä, että se voisi kehittyä ja palautua. Huipulle pääseminen omassa lajissani oli nimittäin jo tällöin yksi polttavimmista unelmistani. Isoa rintavarustusta en myöskään koskaan saanut, mutta tämä ei ole haitannut minua oikeastaan koskaan. Itseasiassa päinvastoin, ja tästä kirjoitinkin pari viikkoa sitten oman postauksen.

Noh, se minkä vuoksi olen niitä kyyneleitä kuitenkin ihan oikeasti vuodattanut on niinkin erikoinen asia kuin hiukseni. Yläasteelle siirryttäessä aiemmin niin edustavat ja kauniin suorat vaaleat hiukseni kokivat jonkinlaisen muodonmuutoksen. Olin yhtäkkiä “puudeli”, “leijona”, “afro”, “einstein” tai “pörröpää”. Nämä nimitykset olivat toki ihan rakkaudella esitettyjä, mutta itselleni ne olivat hyvin usein kuin puukkoja rintaan, sillä hiukset olivat minulle tällöin todella arka paikka. En pitänyt koskaan hiuksia auki kodin ulkopuolella. En koskaan. Vedin aina kireän ponnarin, jonka kuorrutin paksulla kerroksella lakkaa, ettei vain yksikään itsepäinen kihara pääsisi omille teilleen. Vihasin ihan oikeasti hiuksiani.
Kuka nuori murrosikäinen tyttö nyt haluaisi olla “aww tui tui söötti” (takaisin lastentarhaan) ennemmin kuin tyylikäs, huoliteltu sekä tosissaan otettava naisenalku. Noh, varmaan joku, mutten minä ainakaan halunnut. Halusin olla ihan normaali kuten muutkin. Yleinen muoti (ja oma tyylini) nyt suosi vain tällöin kaikkea muuta kuin sotkuisen sekaista pörröpäätä, enkä saanut tällöin pahimmassa käkkärävaiheessa omaa elämäänsä elävää sottapörröä millään edustavan näköiseksi. Suoristusrautakaan ei auttanut, sillä suoraksi koko pään sai puolessa tunnissa, ja toisen samanmoisen jälkeen se oli taas imenyt kosteutta sen verran, että näytin siltä, että olisin karannut itärajan takaa laittomasta bordellista. Eli tiukalle ponnarille tai nutturalle vaan.

Lukion ensimmäisenä syksynä kuulin ensimmäistä kertaa silkkisuoristuksesta, jonne rahat vanhemmiltani viimein kinuttuani marssin onnesta soikeana. Ystäväni totesivat vain muistaneen vanhan ja pidättäytyneemmän pörröpää-Piian ja suorat hiukset omaavan tehopakkaus-Piian. Silkkisuoristus oli tuolloin suorastaan pelastukseni, sillä ensimmäistä kertaa muistan oikeasti pitäneeni ulkonäöstäni täysin ja se vaikutti ihan oikeasti positiivisesti itsevarmuuteeni, rohkeuteeni ja käyttäytymiseeni enemmän kuin olin edes ajatellutkaan. Ulkonäkö on siis ihan oikeasti henkiselle puolelle aika tärkeä juttu, eikä pelkkää pinnallistä hömpötystä.
Aikuisiälllä aloin kuitenkin jopa hyväksymään tosiasian, että kihara on ja pysyy, ja sen kanssa on vain opittava elämään. Silkkisuoristuksissa ravaaminen alkoi jäämään, kun kehittyneet suoristusraudat ja hiustuotteet saivat hiukseni useinmiten kuriin (jos vain sateisilta tai sumuisilta päiviltä vältyttiin). Yliopistossa taisin ensimmäisiä kertoja lähteä hymy naamalla kikkarapäänä ulos ovesta, kun löysin oikeat aseet kiharan ehostamiseen tyylikkääseen iskuun. Samalla tajusin, että parempi kai ottaa tästä ominaisuudesta kaikki irti, mitä siitä sitten pystyy, ja korostaa sitä kikkuraa entisestään sen taltuttamisen sijaan. Isona edistysaskeleena tähän oli myös ensimmäisen luottokampaajani löytyminen vuonna 2012, josta olen ikuisesti kiitollinen. Kyseessä oli ensimmäinen kohtaamani kampaaja, joka oikeasti ymmärsi haastavien hiuksieni päälle! Kiitos siis Umppu!
Tänä päivänä voisin sanoa rakastavani hiuksiani. Jos minulle tarjottaisiin suoria hiuksia vaihtokauppana, niin mitä luultavimmin hylkäisin tämän tarjouksen, josta vuosia sitten olisin antanut vaikka pikkusormeni. Vuosien saatossa olen oppinut jopa rakastamaan tätä ulkoista ominaisuuttani, ja viime kesä teki tälle täydellisen loppusilauksen. Suoristusrautaa käytin vain muutamaan otteeseen, ja muulloin annoin vaan pörrön hulmuta villinä ja vapaana, kun pohjatyö föönin, teippipidennysten tuoman tarvittavan massan ja sopivien hiustuotteiden kanssa oli kunnossa. Ensi kesän surffitukkaa odotellessa… 😉

Joskus on vain hyväksyttävä itsensä sellaisena kuin on kaikkien epätäydellisyyksineen päivineen. Kaikkia asioita itsessään ei tarvitse rakastaa, mutta olisi hyvä oppia rakastamaan itseään kokonaisuutena, ja hankkiutua eroon turhasta itseinhosta. Itsensä kanssa joutuu kuitenkin elämään koko loppuelämänsä tiiviisti liimattuna, joten miksi tuhlata omaa energiaansa ulkoisten “pikkuvirheiden” soimaamiseen, kun jokaisessa meistä löytyy myös niitä upeitakin ominaisuuksia. Virheet tekevät meistä kauniin, ja kysehän on loppupeleissä juurikin vain itsensä kantamisesta.

Kesäisistä pörröpääkuvista huolimatta ihanaa joulukuun alkua joka näytön taakse! ♥

Edellinen juttuni: Alkuviikon ruokapäiväkirja