MILLOIN KERTOA RASKAUDESTA? Entä jos joku meneekin pieleen?

rv 25

Musta on ollut ihan sairaan ihana ja hauska käydä keskusteluita Instagramin direct-viesteillä, jossa monet naiset kyselevät multa tärppejä raskausaikana sopiviin treenitrikoisiin tai mikä olikaan se hyvä kofeiiniton kahvi, kun vaikea vähentää kofeiiniövereitä kahteen kuppiin. Hauskuus ei ollut siinä, vaan kun he itsekin toteavat, että onpa hassua todeta olevansa raskaana edes jollekin ja vielä ”tuntemattomalle ihmiselle”, kun edes omat läheiset eivät vielä tiedä. 😀 Btw. Tää musta somessa on oikeesti hienoa. Se yhdistää. Ja jopa vapauttaa.

Milloin siis pitäisi ja olisi järkevää kertoa muille olevansa paksuna? Kenelle ja missä järjestyksessä kertoa, ja milloin tämän osalta on okei tulla ulos kaapista? Tähän ei ole yhtä oikeaa vastausta, sillä jokaisella painaa vaakakupissa tässä tuhannet eri muuttujat ja taustatekijät. Osalle tuntuu luonnolliselta kertoa asiasta heti ja laajalti, ja toiset taas pitävät asiat asian visusti salassa yli raskauden puolen välin.

Kun tieto saapuu ensin itselle

Ilmoitus siitä, että lapsi on tuloillaan, aiheuttaa myös luonnollisesti erilaisia reaktioita ihan jo äideissä. Ja tottakai isissä. Osa pyörii paniikissa ja itkun sekaisessa shokissa viikkokausia positiivisen raskaustestin jälkeen täysin huolimatta siitä, oliko lapsi sitten täysi yllätys tai hartaudella odotettu. Toiset taas humpsahtavat hetkestä pilvilinnoihin ja onnellisuuden hattaraan. Toisilla asia ei juuri hetkauta, vaan vaatii omalla tapaa aikaa prosessoida ja ylipäätään sisäistää koko sen hetkinen ja tuleva ruljanssi. Vaikka oma kokemuksesi olisi ollut yhdenlainen, voi toisen kokemus olla aivan ääripäästä.

Meillä ekassa raskaudessa taidettiin näyttää peukkuja toisillemme, ja vaihdettiin hämmentynyt mutta lämmin ja varovaisen onnellinen halaus vanhassa huoneessani lapsuuden kodissani. Sitten päivä jatkui muissa sovituissa tohinoissa muina miehinä sekä naisina, sillä oli tuossa äkkiseltään vaikeaa sisäistää koko asia. Kun vasta pari hassua viikkoa takaperin oltiin otettu aihe oikeasti keskusteluun. Että lapsi saisi tulla. Ja nyt yhtäkkiä se olikin jo tulossa. Onneksi siinä vaiheessa oltiin vielä autuaan tietämättömiä siitä, mitä tuleman pitäisi. Saimme kokea sen uniikin hetken ja alkuraskauden sellaisenaan, ja nyt se on meille äärimmäisen kaunis ja rakas muisto.

Tieto taas tämän sisälläni kasvavan lapsen tulosta oli erilainen. Tuijotin positiivista testiä epäuskoisena, ja yritin keksiä itselleni syitä olla antamatta turhaa toivoa. Että testin täytyy olla väärässä, koska en halunnut pudota korkealta. Parin tunnin hengittelyn jälkeen uskalsin jo iloita. Varovaisesti. Mutta voimakkaammin kuin ensimmäisellä kerralla. Ehkä me molemmat sisäistimme jo valmiiksi nyt eri tavalla, mitä se merkitsisi.

Tiesin, kuinka kipeästi kaipasimme tyhjään syliimme elävää lasta. Saisin jatkaa sitä matkaa, jossa olin jo päässyt kasvamaan äidiksi, mutta pudonnut suureen tyhjiöön vailla suuntaa ja ulospääsyä. Nyt ei tarvinnut käydä läpi sitä identiteettikriisiä ja pohtia kaikkea alusta kylmiltään. Olin jo käynyt sen läpi, ja koin jo olevani äiti. Olin siinä, missä minun kuuluikin, ja se tuntui luonnollisemmalta kuin mikään muu tähän asti. Kannoin sisälläni elämää.

Eli ei. Kummassakaan hyvin erilaisissa oloissa käynnistyneessä raskaudessa meillä ei kukaan hyppinyt riemusta kiljuen, vaikka näin tuntuu olevan oletuksena tehdä, kun lapsi on kovasti toivottu. Jo tässä tulee esiin jokaisen oma yksilöllisyys.

rv 25

”Mutta entä jos joku meneekin pieleen?”

Tämä on monien käymieni keskusteluiden ja lukemieni kirjoitusten pohjalla syynä, ettei raskaudesta koeta sopivaksi kertoa muille ”liian ajoissa”. Tai ihmetellään, kun joku toinen kertoi niin aikaiseen. Kun ei voida olla varmoja siitä, etteikö kaikki menisi varmasti hyvin. Me kuitenkin kuulumme nimenomaan niihin vanhempiin, joilla lopulta asiat menivät pahasti pieleen. Raskaudessa, josta olimme jo kertoneet todella monille ja melko varhaisessa vaiheessa. Raskaudessa, joka päätty lopulta ”myöhäisessä” vaiheessa. Siksi toivon, että tämä antaa myös perspektiiviä ja erilaista näkökulmaa asiaan.

Olen viettänyt paljon aikaa netistä löytyvän vertaistuen parissa. Vertaiskokemuksissa korostui useissa tapauksissa tietty asia. Kun raskaus oli päättynyt ikävästi, eikä kukaan ollut tiennyt edes koko raskaudesta, oli sen jälkeen ollut todella vaikeaa. Kun kukaan ei asiasta tiennyt, ei tähän saanut tukea, ja jäi todella yksin. Vaikka silloin sitä tukea erityisen paljon olisi tarvinnut.

Osa on toki kokenut helpottavanakin sen, ettei kukaan tiennyt. Silti se oli jättänyt suuren yksinäisen taakan omien harteiden kannettavaksi. En todellakaan halua sanoittaa kenenkään muun kokemusta silti yhtään sen enempää, koska jokainen on erilainen, ja kokee asiat eri tavalla. Näitä yksinäisyyden ajatuksia vain nousi monissa keskusteluissa esille. Ainakin omasta kokemukseta voin sanoa, etten ole ikinä elämässäni kokenut olevani niin suurta ja musertavaa yksinäisyyden tunnetta kuin lapsemme menetettyämme. Vaikka olikin ympärillä ihmisiä, jotka asiasta tiesivät.

Vaikeista asioista saa ja kannattaakin puhua

Itselläni kaikkein vaikeinta oli poikamme menetyksen jälkeen kohdata ihmisiä, jotka eivät olleet tienneet koko raskaudesta. Ahdisti aivan järjettömän joutua kahvipöytään ihmisen kanssa, joka ei tiennyt tästä mitään, ja olisi pitänyt kuulumisia vaihtaa. Ahdisti niin paljon, että välttelin näitä ihmisiä ja tilanteita, vaikken olisi halunnut. Helpompaa oli kohdata niitä ihmisiä, jotka olivat tienneet raskaudesta tai mitä oli tapahtunut. Olin aivan todella helpottunut, että niin moni tiesi. Sain olla oma itseni ja niin rikki kuin tilanne vaati ilman tarpeetonta tsemppaamista pitää niin valtavaa ja sisältä minua päivittäin tuohoavaa asiaa piilossa.

Nyt jos ei puhuta edes raskaudesta tai lapsen saamisesta, niin en ole koskaan aivan ymmärtänyt sitä, että vain ”varmoista” ja hyvistä asioista olisi hyväksyttävää puhua. Tuntuu, että vaikeista, epävarmoista ja ikävistä asioista kuuluisi jostain ihmeen syystä vaieta. Lakaistaan ne maton alle ja ei kerrota kenellekään. Ei avata suuta myöskään silloin, jos tiedetään, että toisella osapuolella voi olla vaikeita asioita elämässään. Kun niitä ei näy, niistä ei puhuta eikä kukaan niistä tiedä, niin näitä ei ole, ja olisi jotenkin helpompaa. Ihan kun niitä tarvitsisi hävetä tai piilotella, vaikka ne ovat elämää siinä missä hyvätkin asiat ja onnen hetket.

milloin kertoa raskaudesta

Onnea(kaan) ei tarvitse kätkeä

Eikä aina tarvitse miettiä asiaa lähtökohtaisesti ikävien asioiden kautta. Monelle voi olla huojentavaa päästä riemuitsemaan niin mullistavasta raskaudesta lähimäisten kanssa tai jakamaan tuntemuksiaan. Ei onnea tai tunneryöppyjään ole pakko salata vain siksi, että ”näin kuuluisi”, ”näin muutkin tekevät” tai ”kaikki on vielä niin epävarmaa”. Onnen saa ihan totta näyttää, eikä siinä ole mitään väärää, vaikkei kaikki varmalla pohjalla olisikaan. Koska eiväthän ne ikinä ole.

Moni voi myös kokea helpottavaksi sen, ettei tarvitse keksiä valkoisia valheita siitä, miksei normaalisti kovaan ääneen ylistämänsä vuohenjuustosalaatti nyt kelpaakaan ja alkumaljojen kohdalla nappaa holittoman kilistelyyn. Osaa voi helpottaa, että pääsee purkamaan sitä onneaan ja sen mukana tulleita mieltä mullistavia ajatuksia. Tai ettei tarvitse keksiä enää väkisin epätoivoisia tapoja piilottaa jo varhaisessa vaiheessa turpoavaa vastaansa, vaan voi liikkua ihmisten ilmoilla täysin ilman salamyhkäistä toimintaa odottean, että kohta joku pian huomaa.

Meitäkin on monenlaisia. Mä itse olen ihminen, joka kokee suorapuheisuuden ja avoimuuden itselleen helpottavaksi ja huojentavaksi. Haluan olla rehellinen, ja ahdistun, jos joudun piilottelemaan tai keksimään valkoisia valheita niin läheisieni kuin muidenkin ihmisten kohdalla, joiden kanssa olen tekemisissä. Minulle on ollut henkilökohtaisesti helpompaa todeta olevani raskaana kuin keksiä olan takaa temmattuja tekosyitä, miksi kieltäydyn mökillä gin tonicista (oh, oispa), miksi pyydän kaveria ostamaan lautapeli-iltaan tällä kertaa muuta kuin rakastamaani salmiakkia ja lakua tai miksi haluaisin sporttikuvauksiin päälle pikkiriikkisen urkkatopin sijaan löysemmän ja peittävämmän yläosan. Mä koin myös helpommaksi kertoa monille viime syksynä minusta ja meistä huolestuneille suoraan, että menetimme poikalapsemme. Vaikkei bestiksiä oltaisikaan oltu.

Tietysti riippuu myös paljon siitä, että kenelle ja missä ympäristössä asiasta on kertomassa. Ymmärrän täysin, ettei aivan jokaisella työpaikalla ja työympäristössä raskausuutista halua kertoa ennen kuin on aivan pakko. Ymmärrän myös, ettei jokaiselle ihmiselle tai somessa tästä halua heti huudella eikä tarvitsekaan. Ymmärrän, ettei jokaisen reaktiota jaksa kohdata (oli ne sitten odotettavasti yliampuvan övereitä tai hämmentyneitä) tai miettiä, että onko tieto samantien levinnyt joka paikkaan lörppähuulen suusta. Kun sen haluaisi mieluummin kertoa itse omilla ehdoillaan. Oman määräysvallan ja hallinnan tunne on varsinkin raskausuutisen kohdalla äärimmäisen pyhää.

Tee miten sinusta tuntuu hyvältä

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että raskaudesta kertomisen tapa ja ajankohta on jokaisen oma asia. Vaikka muut ympärilläsi olisivat kertoneet raskaudestaan vasta kuuluisten ”riskiviikkojen” ja NT-ultran jälkeen tai raskauden puolessa välissä, niin se ei tarkoita, että olisi väärin tai tyhmää sinun kertoa siitä jo heti alkuvaiheilla. Tee ihmeessä niin, jos sinusta tuntuu siltä. Jos taas tuntuu, että tarvitset aikaa käsitellä asiaa ja elämäsi isoimpiin mullistuksiin kuuluvaa asiaa ensin yksin (tai vain kumppanisi kanssa) vaikka jopa synnärille asti, niin tämäkin on enemmän kuin okei.

Sinun ei kuitenkaan tarvitse tuntea vääräksi haluasi kertoa raskaudesta jo alkuvaiheilla. Ja kaikkein tärkeintä: Älä myöskään tuomitse muita, jotka kertovat mielestäsi liian aikaisin (tai liian myöhään). Aikaisin kertominen voi olla heidän pelastuksensa juuri sillon, ”jos kaikki ei menekään hyvin”, ja tarjota yhtälailla suurta helpotusta myös tilanteissa, joissa kaikki tulisi menemään hyvin. Ja hyvinhän suurin osa raskauksista onneksi meneekin. ♥

milloin kertoa raskaudesta

Avoimuudesta

En kadu, että kerroimme ensimmäisestä raskaudesta monille jo melko alussa. Toisesta kerroimme vielä aikaisemmin. Jos tämä(kin) olisi päättynyt ikävällä tavalla, niin tuen ja ymmärryksen tarve olisi ollut entistäkin suurempi. Toisaalta kertominen tuntui vielä tärkeämmältä siksi, että suurin osa ympärillämme tiesivät kuinka huonosti olimme molemmat voineet, ja että tämä pieni ihme on nyt tuomassa meille valoa ja toivoa kaiken sen surun ja murheen keskelle. Ja niin se tekikin. <3

Voi että, mä olen onnellinen tästä lapsesta juuri nyt. Olen onnellinen siitä, että olen saanut päässyt jakamaan onnelliset uutiset sekä tästä että ensimmäisestä lapsestamme lähimmäisten kanssa. Olen onnellinen siitä, että olen saanut jakaa tähän astisen matkan ylä- ja alamäkiä, ajatuksia surusta ja ikävästä sekä suuria rakkauden ja onnen tunteita. Avoimesti ja isommalle yleisölle.

Näistä julkisesti avaaminen on ollut aivan järjettömän eheyttävää ja terapeuttista, vaikkei jokainen aihe ole ollut aina helpoin. Mutta se on tehnyt itselleni aivan valtavan hyvää, ja teidän monen saaneen näistä vertaistukea. Tänäänkin vietin päivällä yli tunnin itkien silmät punaisina suurta ikävää. Itkin, koska tätäkin tekstiä työstäessäni moni tunne ja rakas muisto tulvahti mieleeni, ja ajatukset lähtivät rönsyilemään. Osa tekstistä jäikin odottamaan toista kokonaisuutta.

Ikävöin edelleen poikaamme, ja jopa päivä päivältä enemmän. Mutta rakastan myös aivan suunnattomasti tätä lasta, joka sisälläni kasvaa. Matka on ollut eheyttävä, ja siitä on tehnyt vapaus tuntea ja puhua avoimesti. Kaikkien ei tarvitse näin tehdä tai muutenkaan toimia missään niinkuin minä, mutta haluan myös tuoda esille vaihtoehtoja sille, ettei aina kaikkea tarvitse pitää piilossa. Ei iloja eikä suruja.

LUE MYÖS:
Ensimmäinen raskauskolmannes
& Surusta ja ikävästä

EDELLINEN JUTTUNI:
Ruokakorneri – Uusia elintarvikebongauksia!

VALMENNUKSET:
Prove by Piia Home Edition valmennus – Vielä kerkeät!

Kommentit (11)
  1. Kiitos, ihana kirjoitus ja itselle erittäin ajankohtainen. Kerroimme meidän perheelle ja ystäville ja jopa joillekin töissä meidän raskaudesta melkein heti kuin saimme itse tietää, mutta viime viikolla onni kääntyi suruun kun ensimmäisessä ultrassa todettiin keskenmeno. Mietin pitkään, että olisikohan pitänyt odottaa ja kertoa vasta ultran jälkeen raskaudesta kun kuumottava vko 12 on ohi, mutta nyt olen todella onnellinen että kerroimme jo aiemmin. Olen/olemme saaneet valtavasti tukea perheeltä, ystäviltä ja töistä tänä vaikeana aikana ja on niin ihanaa tietää kuinka mahtavia henkilöitä elämässämme on. Joten en itsekään näe syytä miksi ei voisi kertoa ilouutista jo aikaisin. Mutta se kannattaa ehkä , että kertoo kuitenkin vain niille kenlle on valmis myös kertomaan mikäli asiat ei mene niin kuin toivotaan. Kiitos vielä kirjoituksesta ja todella paljon onnea teidän perheelle ❤️

    1. piiapajunen
      1.4.2020, 18:44

      Olen niin järjettömän pahoillani kohtaamastanne tuoreesta menetyksestä. ❤️ Onneksi teillä on siellä hyvä tukiverkosto ympärillä, koska sitä tukea nyt todellakin tarvitaan. Mä myös itse koin niin helpottavaksi sen, että niin moni ympärillä tiesi ja oli tiennyt jo pitkään asiasta, enkä kadu tippaakaan, että niin monelle tästä kerrottiin.

      Voimia teille sinne suuren surun keskelle. Tukeutukaa nyt lähimpiin, ja surkaa niin pitkään kuin tarvitsette ja kuten raskaudesta kertomisessakaan, ei tässäkään ei ole oikeaa eikä väärää tapaa surra ja käsitellä asiaa.

  2. Täällä päässä menin omiin raskausajan muistoihini, fiiliksellä ohhoh olipas se omanlaista aikaa!
    Ei munkaan mielestä ole oikeita tai vääriä tapoja, ne on ihmisten omia ratkaisuja mistä ylipäänsä ei toinen ihminen voi sanoa suuntaan eikä toiseen. Jokainen tunteittensa mukaisesti.

    Mä tein raskaustestin 14-vuotiaana kaverini mummon kaupunkiasunnossa. Oltiin sovittu parhaan ystäväni kanssa että kun illalla tullaan lapseni isän kanssa Mäkkäriin, niin näytän joko peukkua ylös tai alaspäin, mikä oli tulos. Paikalla oli myös muita joille en halunnut vielä kertoa. Voi sitä jännityksen määrää kun sain näyttää peukulla ylöspäin! Lapsi ei toki ollut suunniteltu, mutta innoissaan me oltiin.
    Vanhemmille me kerroimme vasta raskauden ollessa jo pidemmälle, oltiin päätetty lapsen isän kanssa pitää vauvamme ja haluttiin varmistua ettei kukaan voi painostaa aborttiin. Loppupeleissä ei kukaan sellaista yrittänytkään, mutta 14-vuotiaan aivoilla tämä plääni tuli tehdyksi. Näin myöhemmin ajatellen ehkä olisi ollut syytä kertoa aiemmin, koska kyllä se tuki ja apu kertomisen jälkeen olisi tullut tarpeen jo niinä aikoina kun juoksi koulutunneilta salaa oksentamaan ja päässä pyöri kaikki skenaariot mitä tässä nyt käy.
    Rippileirillä matkattiin Rukalle ja mun pahoinvointi ja raskausmahan piilottelu oli kyllä kanssa oma hommansa, elettiin liki raskauden puoliväliä.
    Julkiseksi asia sitten tehtiin koko suvulle rippijuhlien jälkeen, silloin oltiin jo reilusti yli puolen välin.
    Hitto sentään mitä touhua ja tunnemylläkkää näin jälkeen päin ajatellen!
    Mutta en voi olla enempää onnellinen omasta, ja lapseni jo edesmenneen isän, päättäväisyydestä että kyllä me tästä selvitään ja tehtiin täysin vaihtoehdoton päätös pitää lapsemme. Tuolla se nyt soittaa kitaraa huoneessaan 19 vuotta myöhemmin ♥️

    1. piiapajunen
      2.4.2020, 20:19

      Nimenomaan, tässä ei ole oikeaa ja väärää. Itse myös tässä halusin tuoda sitä esille, ettei aina tarvitse mennä sen mukaan, mitä moni ympärillä, koska välillä itsestäkin tuntui siltä, että onko tyhmää kertoa näin aikaisin, vaikka se tuntui itsestä tosi hyvältä ja luontaiselta.

      Onpa ihan sairaan mielenkiintoinen omakohtainen kertomus! Tässäkin näkee, kuinka paljon monet taustatekijät vaikuttaa siihen, milloin ja kenelle raskaudesta kertoo. On varmasti muuten ollut aika hurja tunnemylläkkä tuossa noin nuorena läpi käytävänä. Mutta niin ihana kuulla, että kaikki järjestyi ja meni hyvin, ja vaikkei lapsen isä ole enää keskuudessa, niin silti tästä on saanut jotain noin upeaa ja kaunista. <3 Olipa koskettava tarina.

Kommentointi suljettu.