KUN MENETIN TAVALLISUUDEN (ja rukoilin eniten juuri sitä)

Tavallisuus. Niin tavallinen sana vailla suuria tunnelatauksia tai erityisempiä mielleyhtymiä.

Tavallisuuden tavoitelu ei ole trendikästä. Tavallisuuden sijaan pitäisi erikoistua, olla merkittävä, tavoitella omia unelmiaan ja kulkea rohkeasti omaa polkuaan. Erottua rohkeasti joukosta ja elää elämäänsä aivan täysillä omalla uniikilla tavallaan.

Tavallisuus kun on tylsää, tasaista ja noh, tavallista. Tavallisuus on kaikkien saavutettavissa (tai onko, siitä kohta lisää), joten miksi kukaan haluaisi sitä tavoitella? Tavoitella sellaista, jota on jo kaikilla. Tavoitella sellaista, joka ei erotu joukosta.

Kun menetin tavallisuuden

Tavallisuus muuttuu kummasti tärkeäksi arvoksi, kun sen menettää. Kun tapahtuu jotain niin pysäyttävää, että elämä stoppaa kuin seinään. Kun kaikki menee säpäleiksi ja elämä valuu käsistä, alkaa kummasti kaipaamaan juuri sitä tavallisuutta.

Että voisi istua aamupalapöydässä ihan tavallisesti aamupalaa syöden harmaana arkiaamuna, ja olla tavallisesti ärsyyntynyt pöydälle jääneistä leivänmuruista.

Että joutuisi taas tavallisesti kiroamaan kiireisten lähtöjen kohdalla, jolloin tarvittavat työkamppeet ovat tuttuun tapaan levällään ja puolet hukassa.

Että voisi lähteä arki-iltana treenille tavallisen puutuneena.

Että voisi tavallisuudessaan miettiä, että siivoisiko sitä lauantaina ennen vai jälkeen kavereiden treffaamisen.

Että saisi stressata paukkuvista dediksistä, kun on taas kahminut vähän liikaa projekteja päällekäin. Stressata sillä tavalla terveellä ja tavallisella tyylillä. 

Elämäni koki äkkipysähdyksen viime kesän lopulla. Lapsen menetys heitti minut kauas tavallisuudesta. Vaikka kaikki elämässäni oli kuten ennenkin, niin silti mikään ei ollut. Koko viime syksyn rukoilin eniten sitä, että elämäni voisi olla taas edes jollain tapaa normaalia. Asioiden ei olisi tarvinnut olla edes erityisen hyvin. Vain tavallisesti.

Tavallinen olo on tärkeä asia

Jo pari vuotta sitten psykoterapiataivaltani aloittaessa totesin haluavani elämältä tavallisuutta. Kun tuntui, ettei elämässäni ollut sellaista. Ei sillä, että olisin elänyt mitenkään erityisen hienoa tai erityistä elämää. Ei esimerkiksi julkista työtä tekevän ihmisen elämä ole välttämättä yhtään sen jännempää kuin tietotyötä tekevällä ikätoverillaan tai tehdaslinjastolla paukuttavan raskaan työn raatajan.

Note: Sanon ihan tämän vain siksi, että juuri tällä viikolla kuulin minua kutsuttavan julkkiseksi. Sillein mystisen ihailevalla latauksella. Musta mä oon ihan tavallinen. Mun tuotoksia katsellaan, luetaan ja seuraataan ehkä vähän isommassa määrin kuin monien muiden, ja joskus olen tykittänyt telkkarissa lauantai-iltaisin Maikkarin primetimessä. Ei se kuitenkaan tee musta mitenkään erikoista tai erityistä.

Sanoin terapeutilleni haluavani tavallisuutta siksi, että koin, ettei minulla ollut mahdollisuuksia siihen. En osannut saavuttaa sitä. En saanut siitä kiinni. Kun asiat eivät tuntuneet olevan kohdillaan, vaikka periaatteessa mikään ei ollut pois raiteiltakaan. Paperilla kaikki oli täydellisen kunnossa, mutten silti pystynyt saavuttamaan sitä haluamaani tavallisuutta, vaikka kuinka yritin. Sellaista tavallisuutta, jossa mulla olisi vaan helppo ja kevyt olla. Sellaista, jossa ei selittämättömästi tuntuisi orastavan ahdistavalta vähintään joka kolmas päivä.

Mikä siinä sitten mätti? Olinhan juuri saavuttanut isoimmat unelmani kilpaurheilun saralla ja päässyt vetämään läpi unelmieni kilpailukauden huimalla menestyksellä. Minut oli juuri palkittu vuoden terveys- ja hyvinvointivaikuttajana. Olin juuri kihlautunut ja menossa tuota pikaa naimisiin lukioikäisen elämäni rakkauden kanssa. Olin saanut juuri diplomi-insinöörin paperit pihalle, elätin itseni melko uniikilla tavalla yrittäjänä, ja minulla oli ystäviä ympärilläni. Alla oli omistusasunto, ja talousasiat olivat hyvällä tolalla. Koiranpentukin oli tulossa. Paperilla kaikki oli suorastaan täydellistä.

Ja siinä minä haaveilin tavallisuudesta. Että voisin saavuttaa sen tunteen. Että mulla olisi helppo ja hyvä olla. Ihan oikeasti. Vaikkei tämä tilanne ollut millään asteikolla verrattavissa siihen, mistä itseni viime syksynä löysin, niin ei se hyvältäkään tuntunut. Kun tavallisesta hyvästä ja kevyestä olosta en saanut otetta. Onneksi tästä on menty isosti eteenpäin.

Tavallisuuden vaiettu hienous

Kaikki on nyt aivan järjettömän hyvin. Kaikki on nyt ihan järjettömän hyvin, koska kaikki on niin tavallista. Nautin aivan järjettömän paljon ihan niistä tavallisista asioista. Siitä, että on voimia siivota kotona, pestä pyykkiä, käydä lounaalla kavereiden kanssa ja painella tavallisen puutuneena duunitykityksen jälkeen treenille.

Siitä, että voin merkata kalenteriin tulevia ihan tavallisia tapahtumia ja sovittuja asioita, eikä laskea päiviä etappeihin, joiden yli selviytyä. Siitä, että jaksan tehdä tavalliseen tapaan pilaa puolisoni kustannuksella, hönöillä päättömästi kitukasvuisen koiramme kanssa ja järjestää vaikka eteisen sekasortoista komeroa. Tai innostua ihan tavallisista pääsiäissuunnitelmista (jotka siksi juuri parhaita ikinä), koska ei tarvitse ajatella sitäkään pelastusrenkaana.

Nautin siitä, että olen ihan tavallisesti raskaana. Ilman, että joudun pelkäämään, mitä seuraavaksi tapahtuu tai milloin tämä(kin) lapsi viedään meiltä pois. Ilman, että ahdistun kaikesta kommunikoinnista niiden tavallisesti raskaana olevien kanssa. Koska minäkin tunnen olevani nyt tavallisesti raskaana (ainakin melkein), ja tunnen olevani siksi aivan valtavan etuoikeutettu kaiken koetun jälkeen.

Nautin siitä, että voin suunnitella elämää ja tulevaa loppukesää niin, että suunnitelmissa on mukana konkreettisesti pieni ihminen. Ei niin, että näen jokaisessa hetkessä vaihtoehdon, mitä elämäni pahimmillaan voisi silloin olla. Tai etten uskalla sopia elämää eteenpäin, kun en tiedä, romahtaako elämäni (taas) seuraavassa ultraäänitutkimuksessa. Tai ihan vain seuraavana päivänä.

Parasta on, että mulla on mahdollisuus joka päivä tuntea oloni tavallisella tapaa hyväksi. Ja jos musta tuntuu pahalta, niin se tuntuu tavallisella tavalla huonolta.

Meidän kaikkien tulisi oppia arvostamaan tavallisuutta

Miksi? Koska jokainen hienous sekä paperilla niin kiiltävältä kuulostava uusi ja viehättävä asia muuttuu jossain vaiheessa tavalliseksi. Jos tavallisuudesta ei pysty nauttimaan, ei koskaan voi saavuttaa tyytyväisyyttä ja sitä, että olisi hyvä olla tässä ja nyt. Eikä se tavallinen hyvä olo kun välttämättä löydy vain olosuhteita muuttamalla tai seuraavaa asiaa jahtaamalla.

Unelmiaan on kuitenkin ihan hiton hieno tavoitella, ja kannustan jokaista siihen. Mutta niiden täyttyminen tunnu miltään, jos ei pysty arvostamaan ihan niitä tavallisia asioita.

Sitä, että on ihan tavallinen keho, joka toimii ja on terve (vaikka vähän ylimääräistä rasvaa olisikin).

Sitä, että on ihan tavallinen työ, jonka palkalla saa maksettua laskun ja ruuat (vaikkei se ei herätä sukujuhlissa ihailua).

Sitä, että on ihan tavallinen koti, jossa voi tuntea olonsa turvalliseksi (vaikkei erityisesti siitä kukaan sisustusinspistä saisikaan).

Sitä, että on ympärillään edes yksi tärkeä ihminen, ettei tarvitsisi olla aivan yksin (vaikkei tätä liian usein näkisikään tai draamoilta välttyisikään).

Ihan näin esimerkkinä.

Hupullinen kevättakki: *TÄÄLTÄ

Tavallisuus on ihan valtavan upea arvo. Se antaa turvaa, vakautta ja pitää jalat sopivasti maassa, vaikka kurottaisikin korkealle. Ja jos tällä hetkellä et osaa kaivata tavallisuutta, niin sulla on luultavasti asiat aivan järjettömän hyvin tai tavallisesti just nyt. <3

Tavallista loppuviikkoa just sulle!

LUE MYÖS:
Raskausuutisesta ja menetyksestä

EDELLINEN JUTTUNI:
WC-remontti – Miltä näyttää lopputulos pienessä vessassa?

VALMENNUKSET:
Prove by Piia-valmennusten startit 23.3.!