KUN KAIKKI YMPÄRILLÄSI OVAT SUPERIHMISIÄ PAITSI SINÄ
Paras ystäväsi käy päivätöissä, pyörittää sivutoimisena omaa yritystä, tekee yhtenä iltana viikossa vapaaehtoistyötä, lenkkeilee koiriensa kanssa useita pitkiä lenkkejä päivässä ja siivoaa koko kämpän kahdesti viikossa. Työkaverillasi on kolme alle kouluikäistä lasta, hän tekee enemmän ylitöitä kuin sinä, tuo perjantaisin toimistolle aina tuoreita itseleivottuja sämpylöitä ja treenaa kilpamielessä triatlonia kaiken sen arkiruljanssin keskellä. Serkkusi vielä perskules vie pänttää aamusta iltaan lääkiksen pääsykokeisiin, treenaa salilla viidesti viikossa sekä ohjaa jumppia kaiken muun vapaa-aikansa. Silti sillä on aina kauniit meikit naamassa ja hiukset semmoisessa edustuskunnossa, ettei omaa pipoa kehtaa tämän seurassa ottaa pois päästä sisälläkään.
Ja sinä röhnötät tällä hetkellä iho sohvan pinnassa kiinni. Et jaksanut mennä tänään body pumppiin, koska päivä otti sen verran koville. Keittiössäkin odottaa kasa tiskejä ja kämppä pitäisi siivota, kun villakoirat puskevat jo melko härskisti sängyn alta. Ei vaan nyt huvita. Avaat somen ja näet taas toinen toistaan hehkuttavampia päivityksiä siitä, kuinka joka toinen kaveri on vetäissyt juuri elämänsä kovimman treenin, tai juuri kolme viikkoa sitten synnyttänyt ystävättäresi esittelee blogissaan tip top-kunnossa olevaa kotiaan, jossa vauva nukkuu idylisesti sisustetussa lastenhuoneessaan, joka kuulemma tapetoitiin eilen. Prkl. Siinä sitten pohdit, miten hemmetissä muut jaksavat? Kaikki saavat aikaiseksi vaikka ja mitä elämässään, mutta sinä vain könötät virtahepona olohuoneessa, etkä jaksaisi edes hakea limsatölkkiä jääkaapista.
Sen minkä tässä lyhyen elämäni aikana olen oppinut on se, ettei totuus ole aina yhtä hehkeä ja ruusuinen, kuin sinä sivusta katsojana ajattelet. Se ihmemutsi, jolla on kymmenen rautaa samaan aikaan, voi olla todellisuudessa todella väsynyt ja totaalisen loppu. Se sukulainen, joka pänttää, treenaa, huolittelee aina itsensä ja painaa työpaikalla tunteja kasaan kärsii hirveästä stressistä ja jatkuvasta päänsärystä eikä saa öisin nukuttua. Se äärimmäisen touhukas paras ystäväsi makaa tällä hetkellä myös sohvalla, ja pohtii olevansa niin patalaiska löllykkä, kun ei yhtenä iltana jaksanut tykittää tukka putkella. Ihan kuten sinäkin.
Ja kyllähän se vaan niin menee, että toisina hetkinä elämässä tulee tehtyä vaikka ja mitä, ja tähän vastapainoksi on enemmän kun okei ottaa välillä vähän rauhallisempia jaksoja elämässä. Koko aikaa sinun ei tarvitse saavuttaa mullistavia asioita tai tykittää menemään peräsuoli pitkällä. Eihän sellaista ruljanssia kukaan jaksa. Tai varmasti jaksaa, mutta se vaatii kyllä ihan varmasti omat veronsa. Toisinaan elämä heittää eteen tilanteita, jossa on vain pakko pystyä pyörittämään rankempaakin ruljanssia, mutta jos sinulle tarjoutuu hetki hengähtää, niin siitä ei kenenkään tarvitsisi itseään raipalla rangaista.
Some. Se on aika metka kaveri. Sinne jaetaan yleensä vain ne parhaat palat ja omat ylpeyden aiheet. Sinne jaetaan ne adrenaliinia tihkuvat onnistuneet treenit, täydellisesti kuorrutetut leivonnaiset, hehkutukset ylennyksestä ja pusujen täyteiset piknikit puolison kanssa. Sinne ei jaeta pohjaan palaneita marjakiisseleitä, lässähtäneitä kohokkaita, itkuisia silmiä ja unettomia öitä. Sinne ei jaeta omia ulkonäköpaineita, läheisen mielenterveysongelmia, väliin jätettyjä treenejä ja stressistä sekaisin olevaa vatsaa. Itseasiassa tämä ei ole ainoastaan some, vaan myös se, mitä jaamme törmätessämme vanhaan tuttuun kassajonossa, luentotauolla opiskelukavereillemme sekä sukulaisille kahvipöydän ääressä. Emmehän me koko nurjaa puoltamme missään jaa, ja jos satumme jakamaan, niin tässäkin usein on kevyt vähättelyn mauste mukana.
Ulospäin näkyvä menestys ja onnistuminen vaatii lähes aina jonkinnäköisiä uhrauksia. Sen jos jonkin olen oppinut, ettei ikinä kannata olla kateellinen toisen menestyksestä tai rypeä itsesäälissä muiden saavuttaessa vaikka ja mitä. Se on aina vaatinut jotain, mitä itse en ole ollut valmis sillä hetkellä tekemään, tai näennäisen menestyksen takana voi olla raskaita ja synkkiäkin taakkoja ihmisen harteilla. Kenenkään elämä ei ole yhtä ihanaa ja nousukiitoista, mitä se silmissäsi näyttää. Ihan totta.
Päädyinpähän pohtimaan tällä kertaa vähän pehmeämpiä. Tuossa meinaan yksi päivä totesin miehelle kotosalla, että olen tänään ottanut aika rennosti ja lusmuillut suosiolla koko päivän. Aika nopeasti tämä likka palauteltiin maan pinnalle, ja kehotettiin miettimään mitä sitä on silti tullut touhotettua. Ja minähän olen normaalisti aivan mestari vetämään potslojot sohvan pintaan, mutta nyt on nähtävästi tällainen kaasuvaihe päällä, mutta piru vie, menkööt kerran luistaa! Tulihan tässä vähän ladattua akkuja tuossa talven pimeimpinä aikoina, eli aikansa kutakin. 😉
Voimakasta loppuviikkoa! You can do it!
Tsekkaa myös: Olen huono treenaaja koska…
Edellinen juttuni: Treenaako tytöt kovaa käsiä ja olkapäitä? Ft. Ristiote
♥ SEURAA MINUA ♥
Bloglovin // Blogit.fi // Facebook // Instagram
Snapchat: piiapajunen
Oikeastaan se on aika surullista että tuollaista suorituskeskeistä elämää pidetään jotenkin ihanteena. Mitä enemmän projekteja käynnissä, sen parempi. Hullua. Olen ollut koko alkuvuoden sairaslomalla ja oikeestaan tää on ollu melko opettavaista. Pakko pysähtyä ja olla tekemättä yhtään mitään. Oikeastaan olen osannut kääntää tämän kaiken laiskottelun taidon omaksi vahvuudeksi. Vahvuutensa kullakin joo, sillä tätä ei varmaan kannata mainita esim työhaastattelussa 😀
Siis tuo tässä itsellänikin oli nimenomaan se pointti, että sitä liikaa suorittamista tunnutaan pidettävän vähän turhankin kovassa arvossa, ja sen jäätävän tykittämisen ja meriittien eteen uhrataan jopa oma terveys. Laiskottelun jalo taito on kyllä todella kova, ja ihan oikeasti kyllä mielestäni arvostettava ominaisuus. Laiskottelu ja ahkerointi ovat molemmat erittäin hienoja ominaisuuksia, kunhan niitä osaa hyödyntää oikein 😉
Juttelin tästä samasta aiheesta just maanantaina yhden fiksun ja itseäni enemmän elämää kokeneemman kanssa ja nyt tuntuu, että tuli ihan tilauksesta tää suosikkibloggaajan kirjoitus. Mä ihan herkistyin tälle :’)
Silti musta vieläkin tuntuu, että mä olen huonompi ihminen, koska en himosuorita, enkä ansaitse lepoa vaan laiskottelen vain. Kiitos kuitenkin, että kirjoitit tästä ja kiitos ylipäätään ihan huipusta blogista <3 ehkä kun näitä tarpeeksi lukee ja kuulee, muuttuu se omakin ajatusmaailma pikku hiljaa
Voi vitsit olipa ihana palaute! Kiitos sulle! <3 Ja himosuorittaminen ei mielestäni ole tosiaankaan mikään tavoiteltava asia, vaan omiin silmiini juurikin päin vastoin, eli todellakin propsit sulle! 😉 Tietty välillä tulee vaiheita elämässä, että täytyy tykittää vähän enemmän ja tiukempaan tahtiin, mutta siinäkin on veteen piirretty viiva, että milloin paljon on liikaa ja pitkään on liian pitkään. Nauti siis tuosta lepäilystä, ja kyllä siitä elämästä kuuluu nimenomaan nauttia! Eikä "laiskottelu" tarkoita sitä, etteikö saisi elämässä tarpeeksi aikaiseksi, vaan se kertoo minusta vain siitä, että tasapaino on kunnossa! 😉