KILPAURHEILIJAN LYHYT JA SYNKKÄ ELÄMÄNKAARI

Milloin päätän kilpailu-urani? Mitä mulle tapahtuu, kun lopetan kilpaurheilun?
On hauska huomata, miten erilailla eri ihmiset näkevät oman urheilu-urani. En siis puhu mistään negatiivisuudesta, vaan erilaisista olettamuksista rivien väleissä, miten asiat tulevaisuudessa tulee osaltani menemään. Osa puhuu diplomi-insinöörin töistä työelämästä, jossa kohta pian olen. Osa puhuu lähitulevaisuudessa tulevasta perheestämme. Osa puhuu kuinka edelleen kymmenen vuoden päästä paukutan voltteja ammattilaislavoilla rapakon takana. Osasta taas huokuu, kuinka kohta kaikki tämä on ohi. En siis ota näistä nokkiini, vaan minusta on hauska tarkkailla ihmisten olettamuksia. Se on itseasiassa melko mielenkiintoista.
Urheilijan elinkaari on yleisesti ottaen suhteellisen lyhyt. Se voi myös loppua ennenaikaisesti kuin seinään, mikäli kroppa sanoo itsensä yllättäen irti. Tähän toki ei voi varautua, mutta ei myöskään siihen, mitä tapahtuu omaehtoisesti päätetyn urheilu-uran lopettamisen jälkeen. Osa urheilijoista masentuu, osa ratkeaa ryyppäämään ja osa löytää elämäänsä muuta palkitsevaa sisältöä. Osa haikailee edelleen urheilumaailman ja entisen elämänsä perään, ja osa jatkaa elämäänsä vaivatta eteenpäin.
Olen sen verran kova plikka pelaamaan varman päälle, että haluan koko ajan pitää urheilun ohessa jotain muuta pitkäkantoista yllä. Olen kuluttanut hanuriani yliopiston luentosalin penkillä sekä viettänyt pitkiä iltoja päntäten tentteihin ja näpytellen harjoitustöitä koneella. Toisaalta tämä on ollut vähän kuin sattuman kauppaa, että olen päätynyt tällaiseen elämäntilanteeseen, jossa urheilu määrittää hyvin pitkälle elämääni. Olen aina pitänyt kilpaurheilua itselleni hyvinkin merkittävänä ja rakkaana asiana, ja se on aina ollut minulla aivan kärjessä prioriteeteissäni. En kuitenkaan uskonut, että 26-vuotiaana olisin tällaisessa tilanteessa, jossa olen ryhtynyt yrittäjäksi mahdollistaakseni omien urheilu-unelmieni elämisen. Minulla ei vain näyttänyt olevan muita vaihtoehtoja. Näen tämän kuitenkin nyt ainoastaan positiivisessa valossa, joten tavallaan olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että olen päätynyt urheilijaksi.

Jos aivan totta puhutaan, niin jokin aika sitten eräässä elämän risteyskohdissa tuli oikeasti ajateltua niinkin päin, että koin oman niin perkuleen vahvan intohimoni kilpaurheilua kohtaan jopa kiroukseksi. Halusin sitä niin paljon, että tunsin olevani aivan solmussa oman elämäni ja tulevaisuuteni kanssa. Kaikkea kun ei vain voi yksinkertaisesti tehdä sata lasissa samaan aikaan. Elämän realiteetit iskivät päin näköä. Ja kovaa.
Mietin, miksen voisi vain olla “normaali” ja tajuta lopettaa tuon urheilun sen “oikean elämän” tieltä. Tällöin oli tehtävä ratkaisuita, joista aluiksi ruoskin itseäni henkisesti. Enää en ruoski, sillä aika nopeasti huomasin, että ratkaisuni oli enemmän kuin oikea. Elämäni ei mennytkään pilalle, vaan se avasi muita jopa aivan uskomattomia ovia, ja tässä nyt ollaan oman elämänsä herrana. Pari vuotta ammattilaisliigan urheilijana takana ja toivottavasti vielä monta edessä.
En rehellisesti osaa sanoa, milloin urheilu-urani loppuu. Täytyy myös todeta, että omassa lajissani tuolla ammattilaislavoilla vieressäni on seissyt hyvinkin monta yli 35-vuotiasta lajin huippua, joten periaatteessa ikä ei välttämättä tule ihan heti vastaan. On myös huvittava huomata, että takahuonekeskusteluissa olen törmännyt useamman kerran kommenttiin “…but you are so young”. Ja olenhan minä ollut siellä ammattilavalla se nuorin.
Jonkun toisen mielestä 26-vuotias urheilija on kuitenkin jo eläköitymisen rajamailla. Ortopedillä urheiluvammani kanssa 21-vuotiaana vieraillessani tämä kertoi, ettei minun kannata uhrata ajatuksiani ja lompakkoani mahdolliselle leikkaushoidolle, sillä urheilu-urani on jo kuitenkin ehtoopuolella. Lälläslää. Eipäs ollutkaan.
“Aikuisen naisen” asema on myös urheilijana siinä hankala, että perheen perustaminen ei ihan onnistu samanaikaisesti kovimman kilpakauden kanssa. Onhan kuitenkin esimerkiksi Aino-Kaisa Saarinenkin onnistuneesti jatkanut huippu-uraansa perheenlisäyksen jälkeenkin ja itseasiassa vielä oikein menestyksekkäästi. Noh, itsehän ajattelen aina asioita melko pitkäkantoisesti, joten kaikennäköisiä ajatuksia pyörittelen tuolla vintillä. Välillä ehkä vähän liikaakin.

En myöskään usko, että urheilu jää missään vaiheessa kokonaan pois elämästäni. Se saattaa ehkä muuttaa muotoaan, mutta uskon kyllä, että kilpailuhenkisenä, kunnianhimoisena ja hieman sekopäisenä ihmisenä tulen löytämään itseni vielä vanhemmallakin iällä mitä ihmeellisimmistä tilanteista. Tai nyt tämän kirjoitettuani en tosiaan uskaltaisi lähteä veikkaamaan sittenkään mitään. En nimittäin tiedä, millaista elämä on ilman kilpaurheilua. Sen näkee sitten, kun sen aika on.

Lopuksi haluaisin muistuttaa, että älä ikinä väheksy muiden unelmia, äläkä missään nimessä etenkään niitä omiasi. Jokaisella meistä on ne omat asiat, jotka tekevät juuri meidät onnellisiksi. ♥

Kurkkaa myös:
Kauhuskenaario tulevaisuudestani

Edellinen juttuni:
Mistä fitnesskisadieeteistä tulisi ottaa opiksi?

Seuraa minua:
Bloglovin // Blogit.fi // Facebook // Instagram
Snapchat: piiapajunen