Street workout – huippufiiliksiä epämukavuusalueelle astumisesta

Moi!

Tänä kesänä rohkaistuin kokeilemaan street workoutia. Ja ihastuin.

Mä oon aina ollut jalat tukevasti maassa kuntoileva jumppari. Kuten oon aikaisemmin kertonut, niin en ollut pienenä kovin liikunnallinen. Yläasteella ryhmäliikunta tuli kuvioihin, ja se on ollu mun juttu siitä eteenpäin. Helppoa, mukaansatempaavaa, hyvää musaa, fiilistä ja hikeä. Jossain välissä mukaan tuli kuntosaliharjoittelu ja sitten tanssi. Mutta edelleen jalat tukevasti maassa.

Yliopistoaikoina halusin lähteä hieman haastamaan itseäni. Kokeilin capoeiraa, jossa opin ekaa kertaa elämässä tekemään kärrynpyörän. Harjoittelin myös käsilläseisontaa sillä seurauksella, että kaaduin ja halkaisin huuleni. Treenit jäi siihen.

Pari vuotta sitten astuin taas epämukavuusalueelle, kun kävin CrossFitin OnRamp-kurssin. En olut koskaan sitä ennen kiivennyt köyttä. En jatkanut lajia kurssin jälkeen, koska edelleen tanssi ja omien ryhmäliikuntatuntien ohjaaminen veivät voiton.

Viimeiset pari, kolme vuotta olen halunnut kokeilla street workoutia. Sosiaalisessa mediassa törmää päivittäin kuviin ja videoihin kaikista hienoista tempuista, joita nykyään kaikki muut paitsi minä tuntuvat osaavan. Tiedän, että se ei oo todellisuus, mutta kehonpainoharjoittelu ja temppuilu on IN, ja mäkin haluan osata, kun muutkin osaa! 😉 Mutta en osaa, enkä uskalla!

Tänä kesänä rohkaistuin kokeilemaan street workouta, kun Suomen street workout järjesti yhdessä Jyväskylän kaupungin liikuntapalvelujen kanssa ohjattuja tunteja Tuomiojärven telineillä. Treenit oli kaikille avoimet ja hinta lähinnä nimellinen verrattuna yleensä treenihintoihin vaikkapa kuntosalilla, tanssistudioilla, tms.

Ekalla kerralla mua jännitti kovasti. Niin kuin jo totesin, niin en oo koskaan ollut mikään temppuilija. En osaa seistä päälläni, saatikka käsilläni. Muscle-upia en oo koskaan kokeillu, ihmisliput tuntuvat utopialta. En saanut kaveria mukaan, joten jouduin uskaltautumaan paikalle yksin. Mietin, miten pärjään muiden joukossa? Katsooko muut, kun yritän ähertää jotain, mitä en osaa? Mietin, että tältä saattaa mun asiakkaista tuntua, kun lähtevät ensimmäistä kertaa kuntosalille. Miten voisin itse tehdä omien aloittelevien asiakkaiden olon mahdollisimman turvalliseksi ja mukavaksi?

Ekat treenit lähtivät käyntiin burpees-yleisliikkeellä. Jes! Vielä jalat maassa! Seuraavaksi harjoiteltiin päälläseisontaa. O-ou! Nyt mentiin mun epämukavuusalueelle! Osa porukasta seisoi saman tien päällään ilman tukea, mutta onneks joukossa oli myös meikäläisen kaltaisia keltanokkia. Tekniikkaosion jälkeen tehtiin vähän lihaskuntotreeniä (kuppivatsapitoja ja punnerruksia). Sitten tutustuttiin hieman telineisiin, joilla kokeiltiin mm. dippejä ja leuanvetoja (onneks mukana oli vastuskuminauhoja), ja loppuun vedettiin loppuhiet tekemällä 40 kyykkyä, 30 punnerrusta, 20 jalkojen nostoa roikkuen, sekä 10 leuanvetoa.

Lähdin kotiin hymyssä suin. Olin voittanut itseni!

Olen kesän aikana käynyt treeneissä kuusi kertaa, ja enemmänkin olisin halunnut, jos olisi päässyt. Joka kerta on lähtiessä jännittänyt, mutta aina oon lähteny treeneistä ihan huippufiiliksellä pois. Kaikki treenit oli koostettu hyvin siten, että on ollut haasteellisia juttuja, mutta aina myös helppoa hikitreeniä. Ohjaajat oli tosi mukavia ja kannustivat kokeilemaan mulle itselle aivan uusia juttuja, kuten kieppejä telineillä (en osaa vielä), päällä- ja käsilläseisontaa, jne. Temppuja, mitä yleensä lapsena tehdään, mutta mä en koskaan.

Sain street workout –tunneilta paljon vinkkejä omaan treeniini ja aion hyödyntää oppimaani myös omien asiakkaideni treeneissä.

Tätä lajia ois niin kiva jatkaa. Ohjatut treenit vaan loppuivat jo. Harmi! Jään odottelemaan jatkoa. 🙂  Sitä ennen täytyy itse koittaa jatkaa harjoittelua.

Isoin juttu street workoutissa oli mulle itseni haastaminen uuteen ja hieman epämukavaan. Epämukava nimittäin muuttuikin mukavaksi. Ja samalla opin jotain uutta. 🙂

Kannattaa siis haastaa itsensä välillä epämukavuusalueelle. Saatat yllättyä positiivisesti!

Millainen on sun tän syksyn treenihaaste?

Terkuin, Kirsi