Kömpelöstä koululiikunnan vihaajasta liikunta-alan ammattilaiseksi

Viestittelin eilen ystäväni kanssa, ja ystäväni kertoi, että hänen toisella luokalla oleva tyttärensä oli saanut todistukseen liikunnasta tyydyttävän arvosanan. Tyttö oli asiasta pahoilla mielin ja oli kertonut vanhemmilleen, että ei osaa heittää yhtä hyvin palloa koriin kuin muut. Tunsin suurta sielujen sympatiaa.

Koululiikunta lannisti

Olin pienenä lukutoukka ja sisäkissa. En ollut luontaisesti innostunut pihalla kavereiden kanssa palloilemisesta tai puihin kiipeilemisestä. Hoitopaikassani kyllä harjoittelin ystäväni kanssa ”balettia” puukengät jalassa. 😀 Vaikka en ollut liikunnallinen, en kuitenkaan ajatellut olevani liikunnassa huono.  Ensimmäisen luokan liikuntatunnilla kuitenkin huomasin, että muut heittivät pallon paljon pidemmälle kuin minä. Pian huomasin olevani surkea lajissa kuin lajissa. Olin huono joukkuelajeissa, ja minut valittiin joukkueisiin aina viimeisten joukossa, mikä tuntui tosi ikävältä. Minussa ei myöskään ollut yleisurheilijan tai voimistelijan vikaa. Enkä ollut huippu uinnissa, luistelussa tai hiihdossa. Tämä ei ruokkinut innostustani liikuntaan ja viidennellä luokalla olin rapakunnossa. Äitini kannusti minut kanssaan lenkkeilemään, ja pikkuhiljaa jaksoin juosta yhä pidempiä matkoja. Löysin lajin, josta pidin – juoksu!

Aerobic innosti

Yläasteella kävin ensimmäisen kerran elämässäni kuntosalin aerobic-tunnilla ja olin myyty. Liikkuminen ryhmässä musiikin tahtiin vei täysin mennessään. Lukioikäisenä kävin jo niin paljon jumpassa, että minua piti toppuutella.

Kuitenkin kaikki nämä vuodet inhosin koululiikuntaa. Liikuntatunnit olivat minulle ahdistavia ja pelottavia. Koin niillä kerta toisensa jälkeen nöyryyttäviä epäonnistumisen tunteita. Ehkä asia olisi ollut eri, jos olisin ollut edes jossain lajissa hyvä, mutta kun mikään ei sujunut, oli se lannistavaa. Olen luonteeltani enemmän introvertti kuin ekstrovertti, joten koin joukkuelajit varmasti ahdistaviksi myös siksi. Pidin liikuntatunneista ainoastaan silloin, kun tiedossa oli aerobicia tai kun lukion liikuntatunnilla sai käydä kuntosalilla. Minulla oli mukavia liikunnanopettajia, joten heistä ahdistukseni koululiikuntaa kohtaan ei johtunut.

Vaikka inhosin koulussa lähestulkoon kaikkia lajeja, tuli minusta silti liikunta-alan ammattilainen. Kiitän siitä aerobic-tunteja. Innostuin yläasteella jumppatunneista niin paljon, että haaveilin jo silloin aerobic-tuntien ohjaamisesta, ja sillä tiellä ollaan. 🙂

Enpä olisi pienenä uskonut, että minusta tulee liikunta-alan ammattilainen.

Jäljet huonommuuden tunteesta jäivät

Vaikka vihasin koulun liikuntatunteja, ne eivät tappaneet liikuntahaluani, sillä löysin lajit, joista nautin. Mutta jäljet huonommuuden tunteesta eri urheilulajeissa koululiikunta kuitenkin jätti. Vaikka olen liikunta-alan ammattilainen, inhoan edelleen monia lajeja, esimerkiksi pallopelejä. Juoksen mieluummin palloa karkuun kuin otan sen kiinni. En tykkää urheilullisista kisailuista, vaikka ne olisivat vain leikkimielisiä.

Olin joku tovi sitten opiskelukavereideni kanssa viettämässä viikonloppua. Viikonlopun ohjelmaan kuului myös keilaus. Ilmoitin jo etukäteen, että en keilaa, vaan tyydyn olemaan katsomon puolella. Päädyin kuitenkin muiden kannustamana keilaamaan. Keilapallo vieri keilojen ohi kerta toisensa jälkeen. Tunsin samoja turhautumisen ja epäonnistumisen tunteita kuin lapsena. Turhauduin ja ahdistuin myös siitä, että samat vanhat tunteet nousivat pintaan, vaikka olin rennossa kaveriporukassa. Kyyneleet nousivat väkisin silmiini ja istuin typertyneenä ja nolostuneena itkien ja samalla nauraen.

Miten koululiikunta voisi innostaa myös meitä kömpelöitä?

Keilausiltana pinnalle nousseita tunteita on hankalaa ymmärtää, jos ei ole itse kokenut samanlaista epäonnistumista koululiikuntatunneilla. Harva liikunnanopettaja on ehkäpä lapsena ollut se luokan kömpelöin ja lahjaton. Silloin voi olla hankalaa astua aran ja kömpelön lapsen saappaisiin.

Tiedän kuitenkin, että en ole ainoa, jolle koululiikunta on ollut kamala kokemus. Tiedän sen kaikista niistä kertomuksista, joita olen vastaanotollani vuosien saatossa kuunnellut. Olen niin usein kuullut kertomuksen siitä, miten koululiikuntatunnit ovat aikoinaan lannistaneet ja jättäneet arvet liikuntaa kohtaan aikuiseksi saakka.

Kaikessa ei tietenkään voi olla hyvä, ja jollakin toisella voi olla samankaltaisia tunteita vaikkapa matematiikan tai kielten tunneilta. Mutta voisiko koululiikunnasta saada jollain tapaa mielekkään myös samankaltaisille lapsille kuin minä olin pienenä?

Miten koululiikuntaa tulisi arvioida?

Ystäväni tyttären tapaus pisti myös miettimään myös koululiikunnan arviointia. Kyseessä kun ei ole täysin liikkumaton lapsi, vaan hän harrastaa luistelua ja uintia. Miten koululiikuntataitoja tulisi arvioida?

Luin Anna Saivosalmen hyvän blogikirjoituksen koululiikunnasta ja sen arvioinnista.Seuraan Annaa somessa, minkä välityksellä hän innostaa kymmeniä tuhansia henkilöitä liikkumaan. Tykkään Annan iloisesta olemuksesta, innovatiivisista treeneistä ja hyvistä blogikirjoituksista.

Anna opettaa lukiossa liikuntaa ja hän kirjoitti, että arvostaa tunneilla yritteliäisyyttä, kokeilunhalua ja ennakkoluulottomuutta, aktiivista osallistumista, oma-aloitteisuutta, toisten huomioon ottamista, kaveruutta ja kannustusta, sinnikkyyttä ja heittäytymistä, positiivista asennetta, sekä tietysti myös taitoja ja niiden kehittymistä. Mutta erityisesti myös sitä, että vaikkei olisikaan paras, niin silti uskaltaa yrittää, tekee parhaansa ja on innoissaan mukana.

Minusta on kiva, että Anna arvostaa tunneillaan myös oppilaiden muita ominaisuuksia kuin taitoja. Samalla kuitenkin pohdin, että mitä jos oppilas on luonteeltaan kuten minä – arka, hiljainen, herkkä ja jännittää joka ikinen kerta tunteja? Reippaus, rohkeus ja yritteliäisyys vaativat paljon ponnistelua. Niin paljon, että se on hirmuisen kuormittavaa. Miten arvioida tällaista oppilasta? Jos ei rohkeasti osallistu mukaan, voi syynä olla muutakin kuin vain innostuksen puute. Kaikki eivät luonteeltaan ole reippaita, rohkeita ja kokeilunhaluisia. 🙂 Olen aikaisemmin kirjoittanut postauksen siitä, miltä tuntuu olla introverttinä ekstroverttien maailmassa.


Osaanko minä innostaa?

Pohdin lannistavia liikuntakokemuksia myös oman työni kannalta. Olen kuunnellut vastaanotollani asiakkaita, jotka kertovat pelkäävänsä, etteivät pysy jumpissa mukana ja ujostelevat treenaamista salilla muiden nähden. Näen tunneillani aina silloin tällöin asiakkaita, joille rytmissä pysyminen on hankalaa. Yritän rakentaa ohjauksissani mukavan, hyväksyvän ja sallivan ilmapiirin, mutta onko se riittävää?

Jos sinä siellä ruudun toisella puolella olet se luokan kömpelö, joka valitaan aina viimeisenä joukkueeseen, lähetän sinulle paljon halauksia. Vaikka liikunta koulussa ei olisikaan mukavaa, voi liikunnasta nauttia muilla tavoin! Toivottavasti löydät oman lajisi ja saat kokea liikunnan ilon! <3

Iloista tulevaa viikkoa! T. punanenä treenin jälkeen 🙂

 

 

 

Kommentit (4)
  1. Hyvä ja tärkeä kirjoitus❤️ Paljon on onneksi koululiikunnassa muuttunut ja nykyisessä OPSissa lajitaitojen arviointi on jäänyt käytännössä pois. Painotus on kokonaisvaltaisemmassa liikunnalliseen elämäntapaan tukemisessa.
    Kirjoituksestasi tuli mieleen myös tärkeä aihe,lapset joilla on motorisia haasteita, jotka näkyvät juuri liikuntatunneilla erityisen selkeästi. Tästäkin alkaa onneksi olla koko ajan enemmän tietoa, mutta varmasti on paljon opettajia, joille asia käytännön tasolla (miten tukea tunneilla) on vielä uusi.

    1. kirsinkuntopiiri
      2.6.2019, 21:20

      Kiitos Annika kommentista! ❤ Ja ihana kuulla, että nykyisin painotus liikunnan opettamisessa on muuttunut. 😊❤

    1. kirsinkuntopiiri
      2.6.2019, 21:20

      Täytyypäs lukaista artikkeli. 😊👍

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *