Koulu tappaa liikuntahalut!

Viime viikolla istuin Samppalinnan maauimalan sisäänkäynnin luona ja odottelin opiskelijoita tunnille. Eräs vanhempi mies tuli ulos uimalasta ja jäi pakkaamaan kassiaan viereeni. Jostain hän tunnisti minut opettajaksi ja sanoi: ”Toivottavasti sulla on kivoja tunteja, eikä sellaisia, joita minulla oli aikanaan.” Tappaako koulu tosiaan liikuntahalut, ajattelin? Onko koululiikunta lähtökohtaisesti aina kamalaa?

Koulun liikuntatunnit ovat kauhistus

Liian usein olen kuullut, että koulun liikuntatunnit nitistävät viimeisetkin harrastushalut ja saavat liikuntainnon lopahtamaan. Kilpailu, vertailu ja yksipuolisuus kuuluvat niihin pahimpiin koululiikuntamuistoihin. Tottakai aika tekee tehtävänsä ja monelle ovat mieleen jääneet juuri ne kammottavimmat kerrat, jolloin juostiin cooperia opettajan huutaessa vieressä, tai seistiin vaa’alla tai mitattavana opettajan arvioivien silmien alla.

Tai sitten muistot ovat sivuun jättämisiä, viimeisiä valintoja joukkueisiin tai huonommuuden tunteita ja epäonnistumisia. Jopa kiusaamista ja nimittelyä. Varsinkin murkkuiässä, kehon muuttuessa, saattoivat opettajan tai luokkakavereiden kommentit tuntua erityisen kurjilta. Näitä tarinoita on valitettavan paljon ja ne voivat heijastua vuosikymmenienkin päähän.

Liikuntatunnit ovat ihania

Minä olen aina viihtynyt liikuntatunneilla. Silloinkin kun tulin valituksi telinevoimistelujoukkueeseen ja mokasin suoritukseni kisoissa täysin. Ja silloin, kun ilmoittauduin tanssi/voimisteluryhmään, koska se oli ainoa keino päästä Unkarin matkalle esiintymään. Kerrottakoon tässä vaiheessa, etten osaa tanssia tai voimistella. Olin esityksessä puu.

Pallopeleissä sen sijaan olin haka ja luokkani tytöt valittivat, että olin aina ja koko ajan pelivälineessä kiinni. Halusin näyttää ja pärjätä. Valitsin kaikki mahdolliset liikunnan kurssit ja valinnaiset liikunnat. Opettajien kanssa tulin aina toimeen ja liikuntatunnit olivat aina niitä kivoimpia tunteja. Ilmoittauduin koulun kaukalopallo- ja koripallojoukkueisiin ja tungin yleisurheilukisoihin. En ollut suinkaan hyvä kaikessa, mutta silti tykkäsin.

Omat liikuntatunnit

Olen nyt vuoden ajan vetänyt liikuntatunteja lukion tytöille. Tärkein tavoitteeni on ollut liikunnan ilon välittäminen ja monipuolisuuteen ja liikunnalliseen elämäntapaan kannustaminen. Olemme pelanneet kaikkia mahdollisia pallo- ja mailapelejä, luistelleet, uineet ja lenkkeilleet. Jumpanneet, juosseet portaita ja huoltaneet kehoa. Käyneet kuntosalilla, frisbeegolfaamassa ja tehneet kuntopiiriä.

Minulla on ollut hauskaa, toivottavasti tytöilläkin pääasiassa. Opiskelijoista, olipa sitten liikunnallinen tai vähemmän liikunnallinen, voi välittyä liikunnan ilo, vaikkei välttämättä olisikaan se taitavin tai kovakuntoisin. Arvostan yritteliäisyyttä, kokeilunhalua ja ennakkoluulottomuutta. Sekä tietysti positiivista asennetta.

Liiallista mittaamista ja vertaamista olen välttänyt. Toki välillä on ollut kilpailuja, laskettu kierroksia tai tehty kuntotestejä, mutta useimmiten tunneilla on on ollut tavoitteena virkistyä, unohtaa opiskelu- tai muut huolet, ulkoilla ja nauttia liikkeestä. Sekä tietysti katkaista koulutyön, joskus puuduttavakin, istuminen.

Liikkumaan kasvetaan lapsena

Minun kohdallani koululiikunta ei aikanaan tappanut liikuntahaluja, päinvastoin. En tiedä, mikä tilanne olisi nyt, jos olisin alunpitäenkin ollut passiivisempi, enkä olisi nuorena harrastanut jalkapalloa ja ringetteä. Koulussa sai tutustua sellaisiinkin lajeihin, joihin muutoin ei olisi ollut mahdollisuutta tai tilaisuutta tutustua. Kävimme mm. jousiampumassa ja kuten kerroinkin: sain tanssia ja voimistella.

Koululiikunta tuki omaa kehitystäni aktiiviseksi nuoreksi ja aktiiviseksi aikuiseksi. Liikuntatunnit olivat stressaavien lukuaineiden rinnalla leppoisia ja kivoja hetkiä, jolloin sai leikkiä ja kisailla.

On ollut mahtava seurata myös omien lapsien innostusta liikkumiseen. Koulun liikuntatunneille mennään mielellään. Opettajalla on kyllä paljon valtaa ja vastuuta siitä, että jokainen lapsi saa kokea onnistumisia ja liikunnan iloa.

Olen juuri antamassa arvosanoja omille liikunnan kurssien tytöilleni. Minä arvostan aktiivista osallistumista, oma-aloitteisuutta, toisten huomioon ottamista, kaveruutta ja kannustusta, sinnikkyyttä ja heittäytymistä sekä tietysti myös taitoja ja niiden kehittymistä. Mutta erityisesti myös sitä, että vaikkei olisikaan paras, niin silti uskaltaa yrittää, tekee parhaansa ja on innoissaan mukana.

Hienointa on nuorten kyky asennoitua myönteisesti sellaisiinkin liikuntalajeihin, jotka eivät välttämättä tunnu aluksi niiltä omilta lemppareilta. Uintikerran jälkeen näin iloisia hymyjä ja punaisia poskia, vaikka uinti ei herättänyt aluksi kaikissa riemunkiljahduksia.

Tässä olisi muuten meillä aikuisillakin opittavaa: kokeilla ennakoluulottomasti uutta, vaikka epäonnistuminen, epämukavuusalueelle meneminen tai omien taitojen epäileminen saisi aluksi epäröimään. Ja jatkaa harjoituksia, vaikka emme heti onnistuisikaan ja saisi ideasta kiinni.

Ja näytti se uimalan edustalla minua puhutellut vanha mieskin jatkaneen onneksi liikuntaharrastuksia, ilmeisen lannistavista koululiikuntakokemuksistaan huolimatta.

Minä aion kokeilla vielä sitä tanssia. Miten olisi vaikka twerkkaus?

Millaisia koululiikuntakokemuksia teillä on? Hyviä vai huonoja?

<3 Anna

Tuu myös someen: @ansaivo

Kommentit (6)
  1. Tämä on hyvä juttu pohtia. Liikunta on aina ollut osa elämääni, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Koululiikunta 80-luvulla oli hyvin erilaista kuin nykyään ja varmasti vaihteluita oli. Minä kuitenkin koen saaneeni kammon kilpailemisesta, ajan ottamisesta, taulukoinnista ja nujertamisesta tuloksien perusteella. Hiihtoa en esimerkiksi voi kuvitellakaan harrastavani, koska ladulla iskee viimeistään inho lajia kohtaan. Kaksi kertaa aikuisiällä olen hankkinut välineet ja ajatellut selättäväni negaatiot, mutta ei vaan onnistu. Koulun pakkohiihdon kauhut herää mielessä.
    Eihän se koululiikunta itseni kohdalla liikunnan iloa tappanut, mutta tärkeintä on se omaehtoisuus. Saan itse valita lajini, sopivassa suhteessa yksinpuurtamista ja joukkueliikuntaa. Tähän kannustan jälkikasvuanikin, jotka ovat aktiivisia liikunnan harrastajia, vaikkei liikuntanumerona kymppi olekaan. Vanhemmille lapsilleni liikunnasta on tulossa osa ammattiakin.
    Positiivisen kautta ja iloa tuntien, vaikka hapottaisikin. Oma liikuntanumeroni oli 6 ja sen koen kyllä edelleen epäreiluksi, joskin nykyään naurattaa jo!

    1. annasaivosalmi
      3.6.2019, 19:56

      Kiitos kommentistasi. Sinulla on kyllä traumaattisia muistoja ja kokemuksia. Ja ne kantavat kyllä todella pitkälle! Ikävä kuulla. Onneksi koulu ei tappanut haluasi liikkua kokonaan, vaan olet löytänyt omat tapasi ja lajisi. Samaa yritän myös omille lapsilleni välittää 🙂
      Oikein hyvää kesää sinulle,
      Anna

  2. Tämä on aina mielenkiintoinen aihe ja hyvä että tartuit siihen! Itselleni on jäänyt kouluajoilta mieleen niin hyviä kuin huonojakin liikuntamuistoja, mutta ikävä kyllä huonot muistot ovat päällimmäisenä. Ala-asteella en harrastanut liikuntaa ja olin se ylipainoinen lapsi, joka valittiin viimeisenä joukkueeseen. Mielessä on juurikin kuvailemasi huonommuuden ja epäonnistumisen tunteet sekä jatkuva suorittaminen ja vertailu. Yläaste- ja lukioikäisenä opin nauttimaan liikunnasta vastapainona muille kouluaineille, kun kuntoni koheni löydettyäni mieleiset tavat harrastaa liikuntaa. Ikävä kyllä koin silloinkin, että koululiikunnassa painotetaan liikaa vääriä asioita. Koululiikunnan pitäisi nimenomaan herättää innostus liikuntaan ja olla juurikin noita kuvailemasia asioita! Maailma on täynnä monia upeita tapoja harrastaa liikuntaa ja harmi, että omissa mielikuvissa samat ainaiset lajit ja esim. se,ettei monipuolista kehonhuoltoa painotettu liikunnassa, tappoivat liikunnan ilon kouluaikoina. Vastaavia ikäviä tunteita liikuntaa kohtaan koin suorittaessani naisten vapaaehtoista varusmiespalvelusta, jolloin liikunta oli pelkkää suorittamista. Onneksi kuitenkin nautin yhä liikunnasta, kokeilen mielelläni uutta ja pidän liikuntaa suurena voimavarana elämässä!! Aihe koskettaa valtavasti ja pidin itseasiassa kyseisestä aiheesta lukion äidinkielentunnilla puheenkin aikoinaan! Blogisi ja ennen kaikkea instagrammin jumppavideot ovat todella hyviä. On parasta, että osoitat pienikin hetki liikuntaa päivässä piristää ja vaikuttaa suuresti. Instagramin arkiset stoorit ovat ihanan arkisia ja inspiroivia kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin kannalta! Kiitos ❤️

    1. annasaivosalmi
      3.6.2019, 19:52

      Moikka ja kiitos, kun jaoit ajatuksesi. Sinulla on ollut kyllä tosi ikäviä kokemuksia, kurja kuulla. Kuten itsekin kirjoitat: onneksi nautit silti edelleen liikunnasta. Se on hyvä juttu se 🙂 Oikein ihanaa kesää, Anna

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *