Mitä ruoka meille merkitsee ja miksi valmistaa se itse?
Meidän perhettämme yhdistää rakkaus ruokaan. Sen suunnitteluun, tekemiseen ja nauttimiseen. Olen onnekas, että voin jakaa saman arvomaailman mieheni kanssa. Ruoka ei ole koskaan ollut pelkkä tapa saada energiaa, vaan paljon enemmän. Se on aina ollut kiinnostuksen, nauttimisen, kokeilujen, elämysten ja ehkä eniten yhdessäolon ja tekemisen kohde. Vaikka päivä olisi muuten ollut ihan ala-arvoinen, sen pelastaa hyvä ruokahetki. Ja toisaalta, ruoalla myös juhlitaan onnistumisia ja parhaita päiviä.
Useimmiten paras ruoka meillä on mutkatonta, selkeää ja oivallus muutamasta hyvästä raaka-aineesta, vähän niin kuin elämä yleensäkin. Valinnoissa merkitystä on myös paikallisuudella, oikeilla satokausilla, uusilla kokeiluilla ja samalla perinteiden ylläpidolla. Ja tietysti ravintoarvoilla, parhaat kiksit saan nykyään kehittelemällä jonkin syntisen hyvän ja mielellään vielä kauniinkin herkun, joka itseasiassa on täynnä hyvää tekevää ravintoa, eikä mitään ylimääräistä.
Matkakohteitakin suunnitellessa ruoka on mielessä. Matkoilla ei juurikaan shoppailu tai turistijonot kiinnostaa, ravintolaelämykset kyllä. Parasta on löytää niitä kodikkaita paikkoja, joissa paikalliset syövät, tutustua siihen alkuperäiseen ruokakulttuuriin, sen makuihin ja mausteisiin ja tuoreisiin raaka-aineisiin. Ja välillä nauttia sellaisesta miljööstä, jota ei kotona ole tarjolla, bambupöytä rantahietikolla tai viidakossa tai maisemapöytä kaupungin yllä.
Ravintolavalinnoissamme useimmiten tuoreus, selkeys, hyvät maut ja ravintolan rento fiilis voittavat pönötyksen ja tähdet. Kaikkein parhaimpina juhlahetkinä voidaan heittäytyä ja panostaa niihin ylellisimpiinkin elämyksiin, harkiten ja vertaillen ja jälkeenpäin muistellen.
Panostamme ruokaan enemmän kuin moniin muihin asioihin aikaa, energiaa, tunteita ja euroja. Ruoka tarkoittaa meille nauttimista ja välittämistä. Se on aina ollut niin. Joinain mieheni ja minun ensimmäisistä treffeistä elämäntilanne ei olisi sallinut hienossa paikassa viiden ruokalajin ilotulitusta, vaikka varmaan tahtoa olisi riittänyt mihin tahansa panostukseen. Sen sijaan, mies vei minut toiseen kaupunkiin, lapsuuden kotiinsa, paistoi pihvit, teki tuoreen salaatin ja paahtoi uuniperunat. Samoja hän tekee minulle vieläkin ja ne ovat aina yhtä hyviä. Mitkään ravintolatähdet eivät olisi sitä ateriaa voittaneet, eikä itsetehdyn aterian ilotulitusta päihittäneet tai jättäneet minuun parempaa ruokamuistoa.
Vieläkin mies kehittelee uusia ruokaideoita säännöllisesti. Arkemme välittämistä toisillemme on uusien ruokien kehittely ja sillä hyvän mielen saaminen koko perheelle.
Ruoalla välittäminen on kuin itsestäänselvästi siirtynyt seuraavaan polveemme. Kun kuopus syntyi, en muista että asiasta olisi edes keskusteltu, vaan oli kai itsestäänselvää, että vauvan pöperöt tehtiin alusta asti itse. Kypsennettiin ja muussattiin vihannekset, kalat ja lihat ja yrtit, pakastettiin jääpalakuutioissa ja sulatettiin muutaman kuution satseissa. Todettiin, miten paljon helpompaa ja edullisempaa se oli kuin raahata kaupasta kalliimpia ja mauttomampia valmisruokia lasipurkeissa ja tölkeissä.
Pitkän äidinmaitoputken jälkeen poika rakastui ruokaan heti ensilusikallisella. Vuodet vierivät ja menevällä kaverilla oli leikki-ikävuosina usein liian vähän aikaa käytössä tuhlattavaksi pitkiin ruokahetkiin, mutta muuten olemme saaneet seurata tyytyväisenä ruokarakkautemme siirtymistä molempiin lapsiimme ja säilyvän läpi koko lapsuuden. Tällä viikolla tytär palasi monen kuukauden ulkomaan opiskeluistaan.
Jo odottamiseen kuului molemminpuolinen ajatusmässäily yhteisistä ruokaluista ja uusista inspiksistä ja ne ovatkin viime päivinä olleet ihan parasta. Meillä miehen kanssa oli jo ajatuksissa järjestää joulupöytä, koska tyttö missasi sen oikeana ajakohtana, heilumalla tropiikissa koko talven.
Tällä viikolla totesimme kuitenkin, että kinkut ja laatikot muistuttavat liikaa vuoden pimeintä hetkeä. Nyt on jo kevät mielessä ja lautaselle kaivataan väriä, tuoretta, kotimaista ja myös ihan uusia kokeiluja. Niihän se on, että ruoka on fiiisjuttu. Kun kerran aina pitäisi opetella elämään hetkessä, niin ruoanvalmistus ja siitä nauttiminen on parasta opiskelua. Tähän hetkeen paneutumista, nautiskelua ja muiden ja itsensä huomioimista.
Mutta ei tietenkään kahden yrittäjän ja urheilijanuoren perheessä ruokailu ole mitään ikuista juhlimista ja oivaltavia yhdistelmiä. Yhteiseen elämäämme on mahtunut satoja päiviä, jolloin kokkailu on ollut liukuhihnatyötä. Mies on kuskannut auringonnoususta asti junioreja treeneihin ja turnauksiin. Minä olen kantanut hartiavoimiin ruoka-aineita kaupasta ja tehnyt puoleenpäivään mennessä jokaiselle eri tahtiin ja siihen hetkeen sopivat aamiaiset, lounaat ja eväät – ja siivonnut perään keittiön mahtuakseni tekemään siellä illallisen.
Silloin ei olla nautiskeltu rauhassa yhdessä, mutta suurimman nautinnon olen saanut, kun tiedän, että ruoan tehtävä urheilussa on täytetty. Pitkäkestoinen energia on riittänyt turnauksiin ja riittävä proteiini ja oikeat rasvat (yhdessä levon kanssa) ovat auttaneet nopeaan palautumiseen ja suojanneet loukkaantumisilta. Sellaisina päivinä mother-of-the-year-asenteella on pyöritetty köökkisirkusta suurtalouskeittiön tehokkuudella ja on tuntunut, että juuri se jos mikä on ollut paras tapa välittää ja tukea.
Ihanaa vastapainoa on hidastaminen ja ruoanlaitttotahdin downdhiftaaminen. Kun maailma tyrkyttää meille koko ajan kaikkea nopeammin, valmiimpana ja suuremmissa sarjoissa, on tervehyttävää tehdä jotain itse ja omin käsin alusta asti ja siihen perään nauttia rauhassa tekemisensä tuloksista. Oikein odotan kesää ja saaristoa. Sitä kun mustikkapiirakka lähtee siitä, kun vedän aamulla kumpparit jalkaan ja painelen pöpelikköön punaisen pikkujakkarani ja ämpärini kanssa. Ja vielä enemmän sitä, kun kannan oman joogapatjani laiturille samalla, kun mies jo lipuu verkkojen kanssa mereltä. Aamupuhasteltuaan verkot puhtaiksi ja perattuaan kalat, hän keittelee minulle iltapäivällä ahvensopan, parhaan ruoan, mitä suuhuni on koskaan valahtanut ♥.
P.S. Tämän kirjoitukseni inspiraatio kuuluu Liemessä-blogin Jennille, joka on yhtä taitava näppiksen kuin kamerankin käytössä. Aamulla sitä selatessani moni ajatus kolahti ja huomasin miten hauskaa ja kiinnostavaa minusta ruokablgissa on reseptien lisäksi päästä lukemaan tekijän ajatuksia ja ruokafilosofiaa. Ajatus oli jäänyt muhimaan ja nyt piti kirjoittaa punajuuripadan resptiä, syntyikin tätä ajatusvirtaa omasta ruokafilosofoinnista. Punajuuripata sitten lähipäivinä.