Lasten, nuorten ja kotieläinten valokuvaaminen
PIKKUVÄEN kuvaaminen on hauskaa puuhaa. Ja ilo on suuri, kun onnistuu tallentamaan niitä aidoimpia ohikiitäviä hetkiä ja ilmeistä. Meillä on ollut tänä kesänä onni viettää reilusti aikaa miehen siskon (=natoni) perheen pienten poikien ja koirien seurassa. Ja eihän niitä suloisuuksia voi olla valokuvaamatta lähes päivittäin. Lapsen maailma, uteliaisuus ja intensiivisyys hetkessä olemiseen on kiehtovaa ja sen kuvaaminen minusta aina yrittämisen arvoista.
Kun omat lapseni olivat pieniä, järjestin paljon kuvauksia usein isojen lapsiporukoiden kanssa. Välillä kuvauspäivät venyivät todella pitkiksi, varsinkin kun paras luonnonvalo kuvauksiin on pehmeä aamun tai illan valo. Keskipäivän kova auringonpaiste ei tee sellaisenaan oikeutta kuviin.
Jo silloin tuli opittua pari lasten kuvausten kultaista sääntöä. Ensinnäkin, lapsen on hyvä antaa tehdä sitä, mitä hän on jo puuhailemassa tai sitten järjestää hänelle kuvaustilanteseen jotain kiinnostavaa puuhaa – vain silloin pääsee kuvaamaan niitä aitoja innostuksen, ilon ja ihmettelyn ilmeitä. Ne kun eivät yleensä synny yrittämällä. Tietenkin osa meistä, lapsista tai aikuisista, on varsinaisia linssisulteita, joille on helppoa loihtia onnistunut ilme kasvoilleen kameran edessä (niin kuin tämä näidenkin kuvien pikkuvesseli). Suurimmalle osalle tilanne ei ole niin. Kamera ei ole se luontainen väline, joka loihtii ihmisen kasvoille erilaisia vapautuneita tunnetiloja, vaan ne pitää järjestää muuten. Useimmat ammattimallitkin käyttävät siihen omia tekniikoitaan ja harjoittelevat ilmeitä jatkuvasti.
Kuvaamiseen kannattaa järjestää aikaa. Parhaat kuvat syntyvät yleensä tilanteen kehittyessä ja lapsen leikin ja puuhan jatkuessa. Lapsi kyllä tietää olevansa kuvattavana. Kannattaa pitää kamera valmiina ja seurata sivusta lapsen puuhaa. Häntä voi kesken puuhan pyytää kurkkaamaan kameraan päin, jos haluaa aidon oloisen poseerausilmeen.
Lapsi on yleensä hyvin tietoinen kuvaustilanteesta ja usein haluaa siitä pois. Silloin paras porkkana positiiviseen kuvaustilanteeseen ja aitoihin fiiliksiin on yleensä perinteinen lahjonta. Sellaiseen ei usein tule varauduttua, mutta se on ihan hyvä pitää mielessä. Jos vaikka pukee kullannuput kauniisiin asuihin ja viettää päivää olosuhteissa, joissa on kuvauksellinen ympäristö ja haluaa onnistuneita otoksia, kannattaa varata kameran lisäksi mukaan joitain pieniä porkkanoita.
Kun kaivelen hieman muistini kätköjä, niin esim. rusina-askit, purkat, pikkuautot, tarrat, keräilykortit, saippuakuplalaitteet tms. toimivat lähes poikkeuksetta. Pelkät lupaukset palkinnosta, joita ei ole mukana, eivät kanna yhtä hyvin tai ainakaan kovin montaa minuuttia. Kun lapselle (tai lapsijoukolle) näyttää kuvaustilanteessa palkinnon ja selittää, että haluamme ottaa iloisia ilmeitä ja kauniita kuvia ja heti sen jälkeen he saavat palkkionsa, nousee pikkumallien motivaatio ja yhteistyöhalu yllättäviin lukemiin. Tähän voi yhdistää vielä naurattamisen, jolloin autetaan lapsille niitä hauskoja, aitoja ilmeitä. Olen niin monet kerrat aikoinani esittänyt hassuja ilmeitä, pelleilyjä, vaakoja ja muita “taidokkaita” jumppaliikkeitä kameran takaa, että on varmasti ollut aika monella sivullisella ihmeteltävää. Mutta mallien iloiset ilmeet ovat ainakin olleet aitoja.
ELÄINTEN KUVAAMISESSA toimivat yllättävän pitkäle samat temput. Nekin huomaavat hyvin nopeasti olevansa kuvattavina. Ja niille kameran edessä olo on usein hankalaa myös. Monet eläimet vierastavat poseeraamista ja kameraa. Parhaat kuvat saa, kun seuraa itse niille luontaista, hauskaa touhua ja pyytää niiden huomion (katseen) kesken puuhastelun.
Parhaita palkintoja eläinmalleille ovat rapsut, kehut tai pienet herkut. Herkkuja ei tietenkään kannata näyttää kuvustilanteessa (kuten lapsille palkintoja), koska tilannehan loppuisi siihen yleensä välittömästi tai ainakin kuola saattaisi alkaa tippumaan suusta, mikä ei ehkä ole haluttua kuvissa ; )
NÄMÄ “VIRALLISET” 4-VUOTISKUVAT napattiin kalliolla auringon takaa tulevassa iltavalossa ja malli ystävälisesti poseerasi ylpeänä kuvissa.
Vaikka mallit saa kuinka puolelleen, on yhtä tärkeää muistaa kuvauksen kultainen sääntö, jonka olen aikanaan oppinut englanniksi: “Always remember the background“. Yleensä kuvasta suuri osa on taustaa ja sillä on aina yhtåä suuri merkitys kuin mallillakin. Kannattaa katsoa, ettei taustalla ole mitään sellaisia asioita (roskia, tavaroita, rakennuksia, autoja, sähköjohtoja, varjoja) joita ei halua kuvaan ja että esim. etuosassa ei ole laajaa aluetta vaikka asfalttia, likaista lunta/vettä tai muuta sellaista, joka ei ole suunnitellusti osa haluttua kuvaa. Näitä asioita voi säädellä parhaiten tausta ja ympäristön valinnalla ja rajauksella – ja tietenkin jonkin verran myös jälkeenpäin. Kaikki asiat näkyvät kuvassa samassa 2-ulotteisessa pinnassa eli kuvauskohteen lisäksi kaikki muu on samanarvoisesti esillä.
RIPPIKUVAUKSET ja muut perinteiseesti studiossa otettavat kuvat on kiva järjestää jossain mallille luontevammassa ympäristössä. Perheen vanhimman pojan rippikuvat otettiin myös saaressa hänen oman toiveensa mukaisesti. Niitä olikin hauska kuvata. Reipas ja urheilullinen poika oli niin luonteva pseejaaja. Hänet puettiin kauniiseen ja rentoon asuun (tosiaan, vaihtoehtoja tummalle puvulle on), jonka sävyt ja luonnonmateriaalit sopivat kauniisti kallioluotoihin, ohi purjehtivaan veneeseen ja kimmeltävään mereen.
Vakokuvien VALO kannattaa myös miettiä etukäteen. Paras valo esim. asukuviin on iltapäivällä ja illalla tai todella aikaisin aamulla. Itse rakastan taustavaloa, varsinkin merellä. Silloin valo kimmeltää tuhansina timantteina meren pinnasta ja heijastelee pehmeästi kaikkialta. Takaa tulevalla valolla kuvattaessa on erityisen tärkää huomioida riittävä valo myös mallin eteen ja lähinnä kasvoille. Jos ei käytä heijastavia pintoja, toimii taustavalo vasta pehmeän valon aikaan, kun aurinko on jo hieman alempana.
Juuri nyt me tulimme taas miehen kanssa takaisin ulkosaareen nauttimaan hääpäivästämme ja viiikonlopusta ja tämä kuvien ihana sukulaisperhe on jo matkalla kohti kaukaista kotiaan. Toivottavasti pian taas nähdään <3