Ajatuksia junioreiden urheilusta
Urheilu on valtavan suuria tunteita.
Olen aina itse ollut äärimmäisen epäkilpailuhenkinen. Siitä kertovat myös nykyiset liikuntaharrastukseni, joogaa ja luonnossa liikkuminen. Kuitenkin olen aina ihaillut urheilijoita, samoin kuin muusikoita, taiteilijoita ja muita taitureita, jotka ovat valtavalla taidolla, työn, harjoittelun ja toistojen määrällä saaneet aikaan poikkeuksellisia taitoja ja kykyjä.
Niitä suorituksia meidän penkkiurheilijoiden ja yleisön sitten on mielettömän upeaa seurata. Urheilijat omaavat mielestäni poikkeuksellisia ominaisuuksia, joista on paljon hyötyä muussakin elämässä. Joukkueurheilijoiden täsmällisyys, sosiaalisuus, tiimitaidot ja muiden ihmisten lukeminen ovat ihan omaa luokkaansa. Urheilijoiden ajankäyttö ja keskittymiskyky ovat hioutuneet tehokkaaksi. je heille on luontevaa keskittyä yhteen asiaan kerralla, olla hötkyilemättä vähemmän kuin meidän muisen. Siksi urheilutausta on jo maailmalla monilla työmarkkinoillakin arvokasta valuuttaa.
Tämän urheilupostauksen idea syntyi viikonloppuna. Aamulla tuli ensimmäisenä mieleen, miten pojan pelit maailmalla ovat yön aikana menneet. Päivät jännitettiin hallilla tytön pelejä. Samalla seurattiin WhatsAppissa urheiluhullun suvun serkkujenkin viikonlopun tapahtumia.
Hyvin muistan lasten urheiluharrastusten alun. Tuntuu, että maila pysyi kädessä ennen kuin A:ta osattiin sanoa. Harrastusten edetessä kaikki onnistumiset olivat yhteisiä iloja. Ja kun ikää tulee lisää, panokset kasvavat, haastetaso nousee ja onnistumiset ovat entistä suuremman työn tuloksia, on yhteinen ilo vieläkin suurempaa.
Miten voi vanhempien jännitys olla aina yhtä suurta ja todellista? Joka kerta yhtä käsinkosketeltavaa. Lasten, tuttujen jengiläisten ja nuorten sukulaisten menestyessä sydän on ihan sykkyrällä ilosta ja häviössä haluaisi ottaa paikan itselleen säästääkseen toisen pettymykseltä. Toisaalta, urheilun parhaita anteja on juuri oppia häviämään. Yleensä voitosta on helppo nauttia, mutta tappio vaikeaa niellä. Allekirjoitankin jonkun asiantuntevamman lausunnon, että voittamaan opitaan vasta kun lopetetaan häviämisen pelkääminen. Molempia tulee ja menee. Kaikki kokemukset rikastuttavat.
Ja niin kuin jokainen vanhempi tietää, ovat lapset aivan yhtä arvokkaita, vaikka urheilusaavutukset olisivat mitä (tai niitä ei olisi). Siihenkin ymmärrykseen on hyvä myös urheilijoiden kasvaa; tärkeintä on ihmisen ydin, huolimatta näyttävistä tekemisistä ja saavuttamisista. Ne ovat tavoitteiden täyttymistä, suurta viihdettä ja yleisön suosiossa, mutta oikean rakkauden kohde on ihminen itse ajatuksineen, tunteineen ja ilman mitään odotuksia saavutuksista. Sitä ei pidä koskaan unohtaa, niin hieno harrastus tai ammatti kuin urheilu onkin. On myös hienoa huomata, että tästäkin on alettu kekustella urheilun harrastajien ja ammattilaisten piirissä. Saavutukset eivät ole itseisasia kenenkään ihmisarvossa, ne ovat niitä upeita ja hienoja kokemuksia, jotka tuovat muuten arvokkaaseen elämään hienoja hetkiä ; )