Sadepäivän ajatuksia

Herään sateen ropinaan ikkunalaudalla. Makuuhuoneessa on vielä pimeää. Käännän kylkeä ja huomaan, että Jaakko on jo lähtenyt töihin. Minulla on vielä loma, ajattelen, ja hymyilen.

Aurinkoinen ja lämmin hellekesä on ollut toki ihana, ja olen nauttinut täysin siemauksin. Sisällä olen käynyt lähinnä nukkumassa, muuten lomapäivät ovat kuluneet ulkoilmasta nauttien. Mutta tänään, sateen kuullessani, helpotus virtasi koko kehoni läpi. Nyt ei tarvitse mennä tai lähteä mihinkään.

Ulkoilugeeni patistaa ja välillä syyllistää

Minuun on sisäänrakennettu ”ulkoilugeeni”. Lapsuudenperheessäni kaunis ilma on tarkoittanut aina ulkoilua. Hyvällä säällä sisälle jääminen on tuntunut suorastaan syntiseltä. Isäni elää ulkoilmasta, ja tälläkin hetkellä he noukkivat äidin kanssa hilloja pohjoisen soilla. Uskon, että vanhempien esimerkki ja kannustus ulkoiluun on suurin syy siihen, että itse hakeudun niin paljon pois kodin seinien sisäpuolelta.

Olen elämäni aikana oppinut rakastamaan kaikenlaista ulkona oloa: kävelen joka päivä, käyn lenkillä, taitan työmatkat pyörällä, käyn uimassa tai rötkötän puutarhassa aurinkotuolissa. Jos sää suosii, avaan poikkeuksetta oven. Toisaalta, ulkoilmaihmisenä pakkanen, sade tai myrskykään eivät haittaa silloin, kun todella haluan ulos lähteä. Pitkän helleputken jälkeinen sade antaa kuitenkin luvan ja hyvän syyn jäädä sisälle.

Sade antaa luvan

Ensitöikseni avasin tänään ikkunat ja päästin sateen tuoksun sisälle. Kannoin viherkasvit kuistille lämpimään, mutta kosteaan ilmaan nauttimaan ropinasta. Avasin pitkästä aikaa läppärin ja vastailin kahvia juodessani muutamaan sähköpostiin. Kirjoittelin koiranpentumme kasvattajalle vastausmeiliä hänen lähettämiinsä kysymyksiin perheestämme. Tämän kyselyn tarkoituksena on löytää juuri se meidän perheellemme sopivin koira syntyneestä pentueesta.

Sade on minulle kuin apuväline rauhoittumiseen ja pysähtymiseen.

Ei kiire mihinkään – edes ulos! Laitoin pyykit koneeseen ja päätin tarttua Kaimion pentuoppaaseen. Katselin haastavasti eilen ärrältä hakemiani oviportteja, jotka pitäisi koota ja asentaa ennen pennun tuloa. Ehkä illalla sitten.

Sadesää antaa minulle luvan olla. Lukea, tuijottaa ulos ikkunasta tai katsoa kolme jaksoa putkeen Netflixin The Good Doctoria. Niin hassulta kuin se saattaa kuulostaakin, on sadepäivä lohdullinen ja armelias tällaiselle menevälle ulkoilufriikille. Sade on minulle kuin apuväline rauhoittumiseen ja pysähtymiseen. Sade on luonnon merkki siitä, että nyt on aika vain hengähtää. Pihamme kulottunutta nurmikkoa sade tuskin enää pelastaa.

Viikonloppuna pääsemme tapaamaan ensikertaa tulevaa koiranpentuamme. Koira on meille todella odotettu ja tervetullut perheenjäsen, ja tietysti yksi syy lisää lähteä ulos – myös sadesäällä.

<3 Anna

Tuu someen @ansaivo

 

Kommentit (1)
  1. Sisäänrakennettu ulkoilugeeni – olipa hyvin sanottu. Itselläni taitaa olla se sama ja ne lämpimimmät kesäpäivät, kauneimmat syysviikonloput, lumisen talven auringossa kimaltelevat hanget sekä kevään vehreys ja puhkeavat nuput on vaan pakko nähdä ja kokea ulkona. Koen, että tuhlaan sen hyvän ilman olemalla sisällä ja olen ärtynyt, jos jostain syystä niin täytyy tehdä. Rakastan ulkoilua, mutta kyllä välillä se ”hyvän ilman tuhlaamisen -tunnekin” rasittaa. No, tätä sadetta on ihan kiva katsella sisällä töitä tehden, kun työkone piti jo loman jälkeen avata. Ja erityisesti siksi, että tätä on luonto kaivannut niin kovasti 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *