“Mene nyt vaan.” toteaa mies, kun röhjötän voipuneena ja rättiväsyneenä olkkarin nojatuolissa. Kello on vartin yli seitsemän illalla. Takana on pitkä päivä. Opettajankokous klo 8. Aamupäivä töitä koululla. Siitä ajo Helsinkiin, parin tunnin koulutuksen pitäminen ja samantien ajo takaisin Turkuun. Perustyöpäivä, mutta olen ihan poikki. En jaksaisi muuta, kuin maata, vaikka tiedän, että kroppani kaipaisi liikettä.

Käytän aina junaa reissatessani Turun ja Helsingin väliä, mutta tällä kertaa säästin aikaa (yli tunnin suuntaansa), kun valitsin oman auton. Paikka, jossa luennoin sijaitsi aivan kehä kolmosen toisella laidalla. Ajaminen ei ole yhtään mun juttu. Ainoa hyvä puoli siinä on se, että tulee kuunneltua äänikirjoja, koska ei voi tehdä matkatessa töitä, kuten junassa.

“Mene nyt vaan.” se sanoo uudestaan. Marisen, että olen ihan puhki. Vatsa on turvonnut ja olo on tunkkainen. Istuminen on myrkkyä. Ei vaan sovi minulle. Energiatasot on nolla.

Tiedän, että se sanoo sen kaikella rakkaudella, ja koska se tuntee mut niin hyvin. Se tietää, että jos en mene, marisen koko illan vetämätöntä oloani. Mutta, jos menen virkistyn ja tulen paremmalle tuulelle.

Ponkaisen ylös, vedän lenkkivaatteet päälle ilman tietoista harkintaa (tietoinen harkinta ja vaihtoehtojen punnitseminen ovat vihonviimeisiä tälläisessa tilanteessa!). Toimin täysin autopilotilla ja avaan oven.

Yhtä hyvin sanat voisivat olla: “Nuku nyt vaan, mä hoidan.” tai “Osta nyt vaan, olet sen ansainnut”.

Aurinko paistaa vielä, vaikka kello on puoli kahdeksan. Kävelen ensimmäiset puoli kilometriä ja vain hengitän. Kuulostelen kroppaani ja vaihdan hölkkään. Alku on tukkoinen, kuten useimmiten on. Napsautan Maria Veitolan, Veitolan päälle. Äänikirjat saavat minut aina unohtamaan sen, miten hankalia ensimmäiset kilometrit ovat.

Fiilistelen jokirannassa. Terassit ja jokilaivat ovat täynnä ihmisiä. Opiskelijoita haalareissaan on satapäin liikkeellä. Ihanaa juosta hihattomassa paidassa. Kevät! Teen vähän pidemmän lenkin, kuin olin aikonut. Hymyilen matkalla kotiin.

“Onneksi käskit lähteä!” sanon miehelle kotona. Se hymyilee. Se niin tuntee mut. Tietää, mikä on mulle parasta silloinkin, kun en itse sitä tiedä. “Mene nyt vaan.” on suurin rakkaudenosoitus, mitä mies voi mulle tällaisena päivänä tehdä.

Yhtä hyvin sanat voisivat olla: “Nuku nyt vaan, mä hoidan.” tai “Osta nyt vaan, olet sen ansainnut”. “Lähde nyt vaan juhlimaan, se tekee sulle hyvää.” Joskus tarvitaan vahvistusta, pientä tönäisyä oikeaan suuntaan. Lupausta paremmasta. Lupausta nauttia. Tunnetta siitä, että kaikki on hanskassa ja olo kyllä helpottaa. Joskus on vaan syytä ottaa ohjeita, jopa käskyjä vastaan. Mennä, lähteä, jäädä, nukkua, nauttia.

Parasta parisuhteessa on juuri tämä. Kun toinen pystyy ajattelemaan ja tuntemaan sataprosenttisesti sinun näkökulmastasi. Poistamaan epäilyksesi siitä, että pystyt, riität tai jaksat. Tuuppaamaan tekemään oikeita valintoja, vaikket niihin itse ihan täysin sillä hetkellä kykenisi, saisi aikaiseksi tai rohkenisi ryhtyä.

<3 Anna

Kuva on hetkestä, jolloin sanoin itselleni lenkin päätteeksi: “Onneksi lähdin!”