Anna Saivosalmi
Anna Saivosalmi

Naisella saa olla maha

Katsoessani peiliin en nähnyt kuin sen. Vuosia, oikeastaan pienen naisen elämän, en ole tuijottanut, kuin siihen. Arvostellen, syyllistäen, paheksuen, ällöten. Paksu, läski, pullottava, turvonnut ja väärän mallinen. Maha.

Maha on ollut kuin irrallinen osa minua, lisäke, joka on ollut turha ja ei-toivottu. Se on ollut aina liian ’jotain’. Mahan joutuminen silmätikuksi ei ole liittynyt millään tavalla painoon. Hoikimmillani alle 60 kiloisena tai painavammillani, maha on kumminkin ollut vääränlainen. Ainoa hetki, jolloin olen aidosti ihaillut mahaani ja ollut siihen tyytyväinen, on ollut lasteni odotusaikana. Minusta mahani oli upea, mutta eikö silloin muiden, yleensä täysin vieraiden ihmisten mielestä se ollut valtava, ”oletko varma, ettei siellä ole kaksoset” –maha.

Liian monta vuotta maha määritteli arvoni ihmisenä ja naisena. Se päätti, milloin sain pukea päälle värikästä tai tiukkaa yläosaan. Maha vaikutti mielialaani ja sääteli tunteitani. Se oli niin merkittävä palikka (tai voisiko sanoa röllykkä) itsetunnossani, ettei pää pysynyt perässä. Annoin mahalle määräysvallan. Silmät ja maha juonivat minua vastaan. Maha sai aina huomion itseensä. Ja sitten pää arvosteli perässä, vaikka yritin mahaa parhaani mukaan piilottaakin. Niin, keneltä?

Huomiotta jäivät kauniit sääret, nauravat silmät, piukka peppu, ilmeikkäät kasvot, treenatut käsivarret ja hersyvä hymy. Pahinta tässä kaikessa on vielä se, ettei mitään jättiläismäistä mahaa edes ollut, kuin omassa päässäni.

Kesti kauan tajuta, että naisella saa olla maha. Ja pitää olla maha. Ihmisellä on maha. Minullakin on maha. Geenit ovat antaneet minun keholleni raamit, joihin voin jossain määrin elintavoillani vaikuttaa. Se mikä on, saa olla ja pitää hyväksyä olevaksi. Se, mitä voi muuttaa, voi halutessaan muuttaa, tiettyyn rajaan asti. Minun kehossani on pitkät raajat ja tasapaksu keskiosa. Ja se on ollut hyvä keho elää.

Minulla on maha. Saa olla. Ihan omassa arvossaan. Se saa huomiota lähinnä sisäisesti minulle viestimällä. Tarkoitan, että minua kiinnostaa mahani tällä hetkellä lähinnä siksi, että se voi hyvin sisäpuolelta. Tähän voin vaikuttaa syömällä terveellisesti, säännöllisesti ja olemalla stressaamatta. Tyttäreni edessä en halua voivotella mahaani tai arvostella ulkonäköäni. Haluan, että hänen itsetuntonsa rakentuu vahvaksi, eikä hänellä kulu yhtä montaa vuotta omien heikkouksiensa tai kehonosiensa kanssa tuskailuun.

Maha ei määrää minun itsetunnostani. Se on osa minua, muttei liian iso. Se saa huomiota, muttei vie sitä muilta kehonosilta. Voin sanoa olevani itseeni tyytyväinen. Itsetuntoni muodostuu muusta, kuin ulkonäöstä tai suorituksista. Kuten ystäväni Mari blogissaan osuvasti kirjoittaa, itsetunto on pään sisällä. Jos mahani ei haittaa minua, ei se haittaa ketään muutakaan.

En jää harmittelemaan, että maha vei minulta niin monta hyvää vuotta. Se on myös antanut paljon, tärkeimpänä lapseni. Suhtaudun mahaan hyväksyen ja huumorillakin. Oikeasti. Maha on kuitenkin vain maha.

Hyvää naistenpäivää!

<3 Anna

P.s. Kehon muuttamisesta puheen ollen. Voimaharjoittelu on tehnyt erinomaisen hyvää kehonkuvalleni. Se on ainoa tapa muokata kehon mittasuhteita toivottuun suuntaan. Vahvat jalat ja pakarat ovat tasapainottaneet kroppani silhuettia. Ainakin omassa päässä. Ja sehän on pääasia.

Lue myös edellinen postaukseni: KKK- Kolmen Koon taktiikka

Sairaana ei urheilla!

Kommentit (22)

  1. "Oletko raskaana? Onnea!" – Mieti vielä! | Keventäjät.fi

    […] reaktioni on järkytys. Samalla hetkellä mieleeni palautuivat ankeat fiilikset elämänmittaiseen mahakompleksiini liittyen ja ajatus: kamalaa, näytän siltä, että olisin raskaana. Mahani on ihan järkyttävän […]

  2. Täydellisyys, ketä se kiinnostaa? Kauneus viipyilee virheissä. – Anna Saivosalmi

    […] Naisella saa olla maha oli saanut hänet pohtimaan, miten olin oppinut hyväksymään kehoni epätäydellisyydet, […]

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *