Kuollut kissa, burmalainen rakkaustarina ja ihan tavallinen aamulenkki

Olen laittanut kaiken jo illalla valmiiksi: shortsit, sukat, urheilutopin, juoksuvyön ja kuulokkeet. Hörppään pullon suusta kylmää vettä ja pukeudun hiljaa.  Vilkaisen kelloa: vähän yli puoli seitsemän. Hämmästyn vieläkin aamuisin, kun herään kuuden jälkeen ilman kelloa. Vaikka tiedän olevani aamuihminen, voisihan sitä edes lomalla nukkua vähän pidempään. Mutta en valita, sillä juuri tätä minä haluan.

Katson lisävuoteille, joissa lapset nukkuvat levollisen näköisinä. Hymyilen. Vielä kuulokkeet ja puhelin mukaan, lenkkarit jalkaan ja sitten äänettömästi ulos ovesta.

Vaikka on varhainen aamu, on jo kuuma. Kaksikymmentäkuusi astetta tuntuu silti viileältä, juuri sopivalta juoksulle. Ilma ei seiso, vaan itseasiassa tuuli on niin kova, että se riepottaa palmujen lehtiä. Naissiivooja tervehtii minua iloisesti, kun kävelen ulos hotellialueelta. Rakastan näitä aamuja. Minulla on pari tuntia aikaa, ihan itselleni ja ajatuksilleni, kirjalleni ja maisemille. Juoksulle.

Päätien liikenne on vilkasta. Suurin osa autoista ja skoottereista ajaa kohti Rhodoksen kaupunkia. Töihin menossa, ehkä. Itse lähden vastakkaiseen suuntaan, koska olen jo edellisenä aamuna juossut Rhodokselle. Reitti oli rähjäinen ja luikerteli melko epämääräisten seutujen ohi. Tänään haluan nähdä meren.

Käynnistän puhelimeni juoksuohjelman, en siksi, että olisin erityisen kiinnostunut matkavauhdistani tai kuljetuista kilometreistä sinänsä, vaan koska haluan pysyä kartalla siitä, kauanko olen juossut. Minulla on tapana uppoutua omiin ajatuksiini lenkeilläni ja  vieraassa paikassa, ilman vettä, se voi olla huono juttu. Juoksuohjelman miellyttävä naisääni muistuttaa minua kilometrin välein, kuinka kauan olen reissussa ollut.

Avaan äänikirjasovelluksen. Nautinto on lähellä. Kirjan möreä miesääni jatkaa siitä, mihin olen viimeksi jäänyt. Olen kirjassani Burmassa, vaikka kuljen pitkin Rhodoksen rannikkoa. Hassua. Kirjan rakkaustarina on kiehtova: sokea poika ja rampa tyttö rakastuvat, ja vaikka he viettävät koko elämänsä eri puolilla maailmaa, ei heidän rakkautensa koskaan kuole.

Vaihdan kävelyn rentoon hölkkään. Alku on usein tahmeaa ja jalat tuntuvat raskailta. Tiedän, että tilanne muuttuu, enkä siksi anna asian häiritä. Viiden kilometrin kohdalla viimeistään helpottaa ja juoksu alkaa kulkea.

Jolkotan läpi lähikylien, ohi suljettujen kauppojen ja vielä uinuvien hotellien. Joitakin ihmisiä on kokoontunut bussipysäkeille odottamaan kyytiä Rhodokselle. Tien varressa näkyy siellä täällä virttyneitä tekokukka-asetelmia ja hautakynttilöitä. Raameissa on nuorten poikien kuvia, jotka ovat menehtyneet kyseisellä paikalla. Todennäköisesti liikenteessä.

Yhtäkkiä säikähdän, kun näen mustan koiran rötköttävän jalkakäytävällä. Koira alkaa haukkua saman tien. Hidastan juoksun kävelyksi ja yritän rauhoittua. Alan vaistomaisesti höpöttää koiralle lepertelevästi. Se jatkaa haukkumistaan, mutta pääsen luikkimaan sen ohi. Pelkään koiria.

Jatkan ylös loivaa pitkää mäkeä, jonka huipulta avautuvat mielettömät maisemat aavalle siniselle merelle. Kurvaan kallionkielekkeelle ja jään nauttimaan näkymästä. Käsittämättömän kaunista. Pulssini tasaantuu. Nappaan kännykällä muutaman kuvan. Haluan jatkaa vielä eteenpäin ja päädyn loivaa mäkeä alas upealle hiekkarannalle, jossa on vierivieressä toinen toistaan loisteliaampiaa hotelleja ja resortteja.

Jatkan pitkin rantaa, sen upottavaa hiekkaa ja kurvaan hetken mielijohteesta yhden hotellin allasalueelle. Katselen ihmisiä aamupalalla isossa ruokasalissa meren puolella ja heräilemässä parvekkeillaan. Muutama ihminen loikoilee allastuoleilla varaamassa parhaita paikkoja. Millaistakohan täällä olisi lomailla?

“Eight kilometers” ilmoittaa juoksuohjelmani nainen. On aika kääntyä takaisin. Lenkistä tulee jokatapauksessa pitkä. Valitsen tien puoleisen reitin ja alan lähes kakoa meinatessani astua puoliksi mädäntyneen kuolleen kissan päälle. Parka oli ilmeisesti jäänyt auton alle, jo jokin aika sitten.

Takaisinpäin tullessa reitti on tuttu. Keskityn kirjaani, burmalaiseen riipaisevaan rakkaustarinaan ja havainnoin yhä vähemmän ulkomaailmaa. Hymyilen kuitenkin vastaantuleville lenkkeilijöille. Heitä on täällä yllättävän paljon. Tunnen, miten hiki virtaa pitkin selkääni ja käärin paidan helman sporttitopin alle, niin, että vatsa on paljas. Tässä vaiheessa juoksu tuntuu nautinnolliselta ja olo on lähes kevyt.

Kun lähestyn kohtaa, jossa koira oli ollut, hidastan vauhtiani ja paikallistettuani koiran jalkakäytävällä, vaihdan suosiolla kadun puolta. Viimeiset kilometrit ennen hotellia, tunnen suurta tyytyväisyyttä, rauhaa, mutta huomaan myös, että jalkani alkavat väsyä. Nestehukka taitaa alkaa jo painaa.

Sammutan juoksuohjelman ja äänikirjani. Palaan Burmasta skandinaavisille perheille tarkoitetun kreikkalaisen resortin pihaan ja vedän syvään henkeä. Aamut ovat parhaita, ajattelen taas. Kun avaan hotellihuoneemme oven, tuulahtaa vastaan ilmastoidun sisäilman viileä huokaus. Mies vilkuttaa sängyltä ja hymyilee. Raotan pimennysverhoja hämärässä huoneessa. On aika herättää lapset. Pikainen suihku ja sitten aamiaiselle.

<3 Anna

Lue myös edellinen postaukseni: Mentaalinen sixpack