Anna Saivosalmi
Anna Saivosalmi

Keskittymiskyvyttömästä äidistä Crown-maratoonariksi

En tiedä onko tämä universaali ongelma, mutta minä tiedostin sen tuossa toissapäivänä, kun katsoin mieheni kanssa kolme jaksoa The Crown -sarjaa Netflixistä peräperään.

Kykenemätön keskittymään

Kun lapset olivat pieniä, en pystynyt keskittymään oikein mihinkään pitkiä aikoja. Oli silkka mahdottomuus, että olisin kyennyt katsomaan kokonaisen elokuvan putkeen. Saatikka lukemaan romaanin. Some oli ainoa, johon saatoin hetkeksi pujahtaa: paeta arkea, ja mennä hetkeksi omaan kuplaani. Lueskella toisten päivityksiä, kunnes taas joku tarvitsi minua pyyhkimään, syöttämään, kantamaan, lohduttamaan tai nukuttamaan.

Elämä oli jatkuvaa tarvittavana ja saatavillaoloa. Ja silloinkin, kun minua ei tarvittu, olin jotenkin jatkuvassa (ainakin henkisessä) hälytysvalmiudessa. Aivot eivät kyenneet siirtymään draamaelokuvan pyörteisiin tai lukemiseen, ja siksi kuluikin monta vuotta, etten katsonut ainoatakaan elokuvaa ja kirjat lojuivat yöpöydällä. Treenaamisenikin oli hätäistä ja nopeaa. Toisaalta, juuri näihin aikoihin löysin kotitreenin ja tajusin, että lyhyet pikatreenit olivat oiva liikuntamuoto keskittymiskyvyttömälle äiti-ihmiselle.

Muutos sanomalehden äärellä

Muutos tapahtui yllättäen joitakin vuosia sitten. Eräänä aamuna tajusin lukeneeni aamun lehden kahvikuppini ääressä täysin keskeytyksettä. Havahduin tunteeseen. Olin syventynyt lehteen sen ensimmäiseltä aukeamalta. Hämmästyin, ja muistan huudahtaneeni miehelleni, että nyt on tapahtunut jotain kummallista.

Lapset kasvoivat ja aikaa oli yhtäkkiä enemmän. Jatkuva käytettävissä olon fiilis kaikkosi pikkuhiljaa. Tartuin kirjaan ja tajusin taas pystyväni keskittymään pidempiä aikoja. Leffojen kanssa meni pidempään, mutta lyhyemmät sarjat toimivat (kuten Solsidan).

Onkohan kyvyttömyys keskittyä jotenkin sisäänrakennettuna meihin? Vai onko tämä vain minun kokemukseni? En tiedä, mutta olen suunnattomasti nauttinut asteittaisesta muutoksesta ja tunteesta, että pystyn syventymään kirjoittamiseen, lukemiseen tai liikuntaan.

IMG_5037
2010 olimme juuri muuttaneet uuteen kotiin

Saatavilla – jatkuvasti

Saatavillaolo kuuluu pikkulapsivaiheeseen, mutta koin sen ajoittain erittäin stressaavana aikana. Kun lapset syntyivät peräperää olin mielestäni kokoajan imettämässä tai täyttämässä muita lasten tarpeita. Eipä siinä parisuhteellekaan paljon paukkuja jäänyt.

Käyköhän lopulta niin, että tuota tunnetta tulee kaipaamaan?

Eräs työtoverini kertoi minulle, että hän kaipaa kaksostensa kurahousuvaihetta. Hänelle oli jäänyt lämmin muisto siitä, kun kaksoset tulivat tarhasta kodin eteiseen kahisevissa, märissä ja likaisissa kurahousuissaan. Kuulin tämän jutun omien lapsieni ollessa juuri kyseisessä iässä, enkä voinut ymmärtää, mistä työtoverini puhui. Kurahousurumbahan oli juuri sitä kauheinta!

Minua sitäpaitsi suunnattomasti ärsytti ihmisten toteamukset siitä, että ”Tuo vaihe menee nopeasti ohi” tai ”Lapset kasvavat niin äkkiä!” Se ei lohduttanut pätkääkään univelkaista ja välillä ahdistunuttakin pienten lasten äitiä.

Nyt, 10 vuotta myöhemmin, allekirjoitan kaiken, mutta pyrin olemaan tuputtamatta ”lohduttavia” kommentteja pienten lasten vanhemmille. Aika kultaa muistot ja usein kai kaipaamme juuri niitä aikoja, jotka ovat olleet merkityksellisiä, vaikka olisimmekin rämpineet päivästä toiseen selviytyen.

Nyt minulla on aikaa. Pystyn keskittymään vaikka The Crown -maratoniin.

<3 Anna

Lue myös edellinen postaukseni : Mikä lepopäivä?

IMG_5038
Tuplarattailla jokirannassa vuonna 2010

Kommentit (14)

  1. Kaisa

    Kyllä!
    Keskittyminen on vaikeaa, mutta vielä vaikeampaa jotenkin on kestää sitä, että koko ajan joku keskeyttää ja haluaa jotain.

    Enkä tajua miten jotkut pystyvät tekemään töitä, kun ”lapset leikkivät” tms. Miten ihmeessä? Eikö niiden lapset silti joka toinen minutti pyydä/sano/halua näyttää jotain? Vai onko niiden työ sellaista, ettei tarvitse keskittyä? Kateellisena siis luen näitä ”tein töitä lasten leikkiessä”- juttuja kun itse joudun joka sähköpostia varten vetäytymään yksinäisyyteen tai odottamaan seuraavaa hoitopäivää.

    • annasaivosalmi

      Kiitos viestistä Kaisa!

      Mä tunnistan tuon ”keskytymisen tuskan” myös 🙂

      Ja se vaikuttaa toki siihen keskittymiskykyynkin. Nykyään pystyn tekemään jo töitä kotona. Lapset siis jo isompia, mutta ennen en todellakaan voinut. Kokeiden korjaus oli pakko tehdä koulussa tai sitten lähteä kotoa jonnekin korjaamaan esim ylppäreitä. Tai lähettää perhe pois ylppäreiden aikaan 🙂

      Tsemppiä!

      Anna

  2. Mahtava juttu, että aloitat! – Mutta miksi MALTTI on se tärkein asia? – Anna Saivosalmi

    […] Lue myös edellinen postaukseni: Keskittymiskyvyttömästä äidistä Crown-maratoonariksi […]

  3. Tanja

    Täällä myös yksi keskittömiskyvytön . Mä taidan olla just nyt tossa ”sanomalehtivaiheessa”, vaikka kuopus on vasta neljä, on hän neljäntenä lapsena melko omatoiminen ja esikoisen lennosta urheilulajin myötä huomaam, että mulle on tullut ihmeellisesti ylimääräistä omaa aikaa. Perjantaina olin mm. YKSIN kahvilla . Mä huomaan todella kaipaavani tota omaa aikaa.
    Treenimoodiin se ei vielä ole vaikuttanut, vähän oikeastaan päinvastoin… mulla on tapana liikkua aina kun ehtii ja nykyään tuntuu ehtivän niin usein että alan olla ongelmissa

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *